Kun Kaarin Taipaleen uusi pamfletti Kaupunkeja
myytävänä julkistettiin kunnallisvaalien alla lokakuussa eduskunnan
lisärakennuksessa, paikalle kutsutuista ehdokkaista kokoomuksen Harry Bogomoloff tiivisti kritiikkinsä
huudahtamalla, että tämähän on kuin
suoraan 60-luvulta. Taipale ei näyttänyt pahastuvan kommentista, ja yleisö
nauroi, luultavasti monesta eri syystä.
Halu päästä valtuustoon
tuskin olivat ainoa syy julkaista kirja vaalien alla. Taipale, joka oli
sosialidemokraattien ehdokas kunnallisvaaleissa ja pääsi valtuustoon varalle,
tiesi ajankohdan otolliseksi keskustelun syntymiselle julkisten palveluiden
ulkoistamisesta.
Itse asia ei siis ole
vanhentunut vaalien myötä, vaan uskoisin, että kirja antaisi mietittävää sekä
uusille valtuutetuille, virkamiehille että Taipaleen puoluetovereille, joista
osa paasaa yhtä innoissaan palvelujen yksityistämisen edullisuudesta tai
kaupunkien vetovoimaisuudesta kuin kokoomuslaisetkin.
Näin design-vuotena tätä
vetovoimapuhetta on saatu jopa kulttuurin ja suunnittelun alueella kuulla
silmät ja suut täyteen. On hyvä, että joku vaivautuu katsomaan fraseologian
taakse. Ja on hyvä, että yliopistomaailmasta tulee varoituksen sanoja. Taipale
ei ole ainoa tutkija, joka on kyseenalaistanut markkinoiden kykyä hoitaa
palveluita, varoittaa demokratiavajeesta eli päätöksenteon valumisesta
poliittisesti valittujen elinten ulkopuolelle sekä palvelujen saatavuuden
tasa-arvon rapautumisesta.
Taipale huomauttaa, että
palvelujen palauttaminen yksityisiltä kunnille on maailmalla yhtä yleistä kuin
ulkoistaminen, ellei vähitellen yleisempääkin, ja hän kertoo esimerkkejä mm.
Ranskasta ja Yhdysvalloista. Käsittelyn keskiössä ovat terveydenhuolto, vesi-
ja sähköyhtiöt eri puolilla maailmaa ja maata. Taipaleen esimerkkejä lukiessa
hiukset nousevat pystyyn. Omasta kotikaupungistani Raaseporista voisi kertoa
vastaavia seikkailuita, ja ilmeisesti melkein joka puolelta maata. Toisaalta
Taipale kertoo koomisen tarinan siitä, kuinka Helsingin pysäköintikatokset
junailtiin ylikansalliselle yritykselle, minkä seurauksena Helsingillä on ollut
vaikeuksia saada mainostilaa itselleen katoksista.
Tässä kirjassa Taipale ei
käsittele arkkitehtuuria tai kaavoitusta kovin paljon, mutta sitähän monet
näistä asioista sivuavat ja koskevat.
Ne jotka pitivät Bogomoloffin
huomautusta aiheellisena, pitivät ehkä Taipaletta kriittisyydessään
”vanhanaikaisena”, ja viittausta ikävään aikaan ennen konsensusta. Ne taas,
jotka pitivät huomautusta kehuna, antanevat arvoa sille, että Taipale kyseenalaistaa, monimutkaistaa ja
kritisoi reippaasti ja suorasukaisesti. Taipale on yksi niistä arkkitehdeistä,
joka on osaa käyttää kieltä herkullisesti, ja selittää asioita ymmärrettävästi
maallikoillekin.
Kaarin Taipale: Kaupunkeja myytävänä. 89 s. Intokustannus 2012.
Arvio on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012
Arvio on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti