torstai 28. kesäkuuta 2012

Arkkitehtuurista keskustellen

Uusi Arkkitehti-lehti (3/2012), jossa myös alla oleva tekstini Hiljaisuuden kappelista on julkaistu, on keskusteleva. Päätoimittaja Jorma Mukala on tuonut lehteen uuden elementin: ristiriitaiset näkemykset. Hän on pyytänyt kahdesta aiheesta, Hiljaisuuden kappelista ja arkkitehtuurin nykytilasta ("Missä mennään nyt"), tekstin usealta kirjoittajalta.

Hiljaisuuden kappelista Anni Vartola kirjoittaa happamammin kuin minä. "Kohotan puisen maljan hyvin miellyttävälle jumalakuvalle ja hengellisyyden tuotteistaneelle menestysinstituutiolle", hän piikittelee.

Ville Riikonen taas aloittaa siitä, mihin minä lopetan, mutta on täysin päinvastaista mieltä: "Kappeli on sommiteltu Kampin kaupunkitilaan onnistuneesti."

Eri näkökulmia nykytilaan
 
Vielä jännittävämpää hajontaa on nykyarkkitehtuurin tilanteen arvioinnissa. Tarja Nurmi nostaa esimerkeiksi "pintamuotien karikoita välttävistä" uusista rakennuksista Helsingin yliopiston kirjaston Kaisan (Anttinen Oiva Arkkitehdit), ALA-arkkitehtien kulttuurirakennuksen Kildenin Kristiansandissa Norjassa sekä Saamelaiskulttuurikeskuksen Sajoksen Inarissa (HALO Arkkitehdit). Itse olen nähnyt vain Kaisan, joka sai Kritiikin kannukset tänä vuonna ja on hieno sekä siinä, miten ottaa ympäristön huomioon, että siinä miten sopeutuu kirjavaan ympäristöönsä ja tuo siihen ja siitä jotain uutta.

Lauri Jääskeläisen mielestä suomalainen arkkitehtuuri ei ole nykyään enää niin kansainvälistä kuin mitä se oli 30-luvulta 70-luvulle. "Oma teesini on, että arkkitehtuuriimme olennaisesti kuulunut raikkaus ja keveys kannattaa nostaa uudestaan esiin." Hän arvelee toiveensa toteutuvan uusissa Kalasataman suunnitelmissa. Toivottavasti hän on oikeassa, itse olen epäilevämpi. Jääskeläinen on Helsingin rakennusvalvontaviraston päällikkö ja juristi.

Arkkitehtuuria opiskeleva Pekka Hänninen taas korostaa ekologiaa. "Suomessa energiatehokkuus on kuuma puheenaihe, mutta muutoin kestävyys ei vielä ole juurikaan heijastunut arkkitehtuuriin." "Nukummeko muutoksen suoman mahdollisuuden ohi?", kysyy Hänninen. 

Teemu Holopainen kirjoittaa arkkitehtuurin reunaehdoista. "... utopiat paremmasta elämästä - miten ihmiset eläisivät, viljelisivät ja istuisivat kahviloissa - ovat yhä läsnä, mutta niiden yhteys suunnitteluratkaisuihin on poikki. Jos tämä yhteys löytyisi, kaupunkisuunnittelun arkkitehtuuri voisi siirtyä nykyarkkitehtuurin tuolle puolen".Nurmi ja Holopainen ovat arkkitehtejä.

Väkinäisen konsensuksen loppu?

Ulkopuolisena, mutta kuitenkin arkkitehtuuria läheltä tiiviisti seuranneena, olen ollut huomaavinani vuosikymmenten varrella jonkinlaista pyrkimystä pakotettuun ja väkinäiseen konsensukseen arkkitehtikunnan keskuudessa. Ulkopuolelle on haluttu näyttää yhtenäiseltä, parempaa ympäristöä puolustavana ammattikuntana.

Tällaisen tilan ylläpito on minusta ollut jossain määrin valheellista ja tukahduttanut tervettä keskustelua arkkitehtuurista. Usein vain jo aktiivisen työn jättäneet arkkitehdit ovat uskaltaneet rehellisesti kritisoida ratkaisuja, ammatissa toimivat pelkäävät menettävänsä tilauksia, jos avaavat suunsa väärässä paikassa - sinänsä ymmärrettävää.

Arkkitehtuuri on pitkäjänteinen ja loputtomien kompromissien taiteenlaji. Lopputulokseen vaikuttavat arkkitehtien lisäksi tilaaja, rakennuttaja, kaavoittaja, joskus yleisökin... Arkkitehteihin istutetaan jo koulutusvaiheessa loputonta kärsivällisyyttä, valistushenkeä ja neuvotteluvalmiutta. Mutta todellisuus on kuitenkin ristiriitaisempi myös arkkitehtikunnan sisällä ja toisaalta, samaa rakennusta voidaan tarkastella monelta eri näkökannalta. Tervehdin siis ilolla sitä, että päätoimittaja Mukala haluaa tuoda todellisuuden erilaisine katsantokantoineen myös lehden palstoille.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Hiljaisuuden kappeli - puuveistos kivierämaassa


Kuusen, lepän ja saarnin kolmiyhteys

Harmittaa, kun K2S:n Orkideaa ei uskallettu toteuttaa Espoossa. Se olisi tuonut jotain uutta teolliseen sairaala- ja hoitokotiarkkitehtuuriin.

Hiljaisuuden kappelilla ei ole ”malleja” kuten sairaaloilla. Niinpä K2S (arkkitehdit Kimmo Lintula, Niko Sirola ja Mikko Summanen) on päässyt vapaasti visioimaan levollisuutta hälyn keskelle. Tulos on koru – ei, vaan veistos.

Kappeli on kontrasteja: melu vastaan hiljaisuus, kulmikas kivikaupunki versus pehmeät, pyöreät muodot, lasi, betoni ja teräs kontra luonnonmateriaali, hämäryys vastaan häikäisy, vertikaalisuus horisontaalisessa, luonto urbaanissa.

Sisäänkäynti, betonia ja lasia, sitoo ympäristöön ja johdattaa maailmaan,  jossa voi irtautua kiireestä ja kaupallisuudesta. Sali on lähes12 metriä korkea tila, jonne tulee kaunis, epäsuora valo sisäkaton yläpuolella olevista ikkunanauhoista.  Seinät ovat pienehköistä ”palikoista” kootusta tervalepästä, pinnan väri vaihtelee elävästi. Penkit ovat saarnista. Käsityö näyttää häikäisevältä, materiaalisuuden tuntu houkuttaa koskettamaan. Tunnelma salissa on sanalla sanoen ylevä.

Jossain, muistaakseni Turun sanomissa, oli kuvattu kappelia Nooan arkiksi.  Vaikutelma Narinkkatorille on tosiaan kuin laivan keula. Ulkojulkisivu on kotimaisesta kuusesta. Kaikki on paikallaan rakennettua. Mielenkiintoista nähdä, miten puu vanhenee.

Kappeli vaikuttaa kokoaan suuremmalta. Tämä vaikutelma tullee korkeudesta ja ylöspäin levenevästä muodosta. Tämä onkin ainoa asia, joka minua häiritsee. Veistos ei ole missään suhteessa esimerkiksi liian lähellä olevaan linja-autoasemaan. Simonkadun puoleinen julkisivu ”katkeaa” rumaan parkkihallin ramppiin. Tontti vaikuttaa ahtaalta, veistos olisi tarvinnut enemmän tilaa ympärilleen ollakseen sitä, mitä se haluaa olla. Vähemmän taitavissa käsissä tällainen ympäristölle kontrastia luova uhmakkuus voisi olla täysi katastrofi. Puun käyttö materiaalina on mitä suositeltavinta, sitä saadaan läheltä, se on kaunis kotimainen materiaali. Tässä tapauksessa puu toimii. Mutta, please, ei puutakaan minne tahansa!

Julkaistu Arkkitehti 3/2012