Painavaa asiaa julkisen tilan kehittämisestä
Vuosi sitten lokakuussa istuin Heurekassa Vantaalla seminaarissa nimeltä Uhattu kaupunki kuuntelemassa yhdyskuntasuunnittelijoiden ja tutkijoiden ideoita kaupunkien tulevaisuudesta. Seminaarissa kävi selväksi, että asiantuntijapiireissä on alettu pitää kaupan keskusliikkeiden valtaa taajamien muotoutumisessa liiallisena (puhumattakaan muusta vallasta kuten vallasta siihen mitä syömme ja mihin hintaan, mutta se on toinen juttu). Seuraavana keväänä eduskunta hyväksyikin erinäisiä rajoituksia hypermarkettien levittäytymiseen taajamien ulkopuolelle. Sosiologi Pasi Mäenpää nosti Uhattu kaupunki –seminaarissa esiin idean monitoimiostarista, joka kokoaisi kierrätyksen, internet-kaupan, kuluttajaneuvonnan, tavaroiden vuokrauksen ja päivittäistavarakaupan yksien seinien sisälle. Kirjoitin seminaarimuistiinpanoissani: ”Ihan pöljä idea”.
Nyt, luettuani tarkemmin Pasi Mäenpään perusteluja hänen juuri ilmestyneestä kirjastaan Helsinki takaisin jaloilleen joudun nöyrästi toteamaan, että olin väärässä. Idea on hyvä ja kehityskelpoinen. Tuskin se toteutuu ainakaan lähiaikoina, eikä juuri sellaisena kuin Mäenpää esittää, mutta se nostaa esiin kaupunkien kehityksessä varsin oleellisen ongelman: kaupungin pitäisi olla niin organisoitu, että asuminen ja muut elämän toiminnot eivät olisi liian monimutkaisten yhteyksien päässä tai muutenkaan täysin irrallaan toisistaan. Kaupunkia pitää suunnitella asukkaita eikä hallintoa varten.
Kuntien pitäisi määrätä kauppaa eikä päinvastoin
Mäenpää kuuluttaa myös sitä, että kuntien pitää määritellä kaupan toimintaa eikä kaupan kuntia, kuten nyt tapahtuu. Olen monta kertaa ennen Mäenpäätäkin pohtinut pääni puhki, mistä kaupan keskusliikkeiden kohtuuton valta elämäämme Suomessa, sekä kaupunkien muotoutumisen että siihen mitä syömme ja millä hinnalla, voi olla peräisin. Enkä ole keksinyt muuta kuin että alun perin laajaa kannatusta nauttinut ja yhteistä hyvää tavoitteleva osuuskauppaidea on karannut alkujuuriltaan ja muuttanut perin pohjin luonnettaan jopa päinvastaiseksi. Toisaalta, ehkä kuluttajaliikekään ei Suomessa ole kovin aktiivinen. Päivänselvää kuitenkin on, että kunnallispolitiikassa ja myös valtakunnallisessa politiikassa joudutaan pohtimaan kauppaa ja sen rakenteita ja jopa rajoittamista lähivuosikymmeninä yhä enemmän, ja tämän tajusi jo edellinen kokoomuslainen asuntoministeri Jan Vapaavuori.
Perikaupunkilaista luontoyhteyttä
Mutta kaupasta kirjassa puhutaan kyllä vasta lopussa, joten palataanpa latvasta takaisin puuhun. Mäenpää tuntuu olevan paljasjalkainen helsinkiläinen, ja hänen näkökulmansa kaupunkilaisuuteen on sen mukainen. Hän pitää myyttistä suomalaista luontosuhdetta kesämökkeineen ja laskettelukeskuksineen perikaupunkimaisena suhtautumisena luontoon, kuluttamisena, eikä hän ehkä olekaan siinä väärässä. Hän on kehittänyt käsitteen ”avara urbanismi”. Käsitteen ymmärtämiseksi on parasta lukea koko kirja, mutta hänen mukaansa myyttistä käsitystä suomalaisten luontosuhteesta ja ikuisesta kaipuusta luontoon ei pitäisi ottaa turhan vakavasti. Perisuomalaiseen luontosuhteeseen kuuluu paljon muutakin kuin ruskaretkiä ja laskettelua.
Mäenpää toteaa myös, ettei luontoa ja kaupunkia pitäisi asettaa vastakkain, luonto on kaupungissa ja kaupunki luonnossa enemmän tai vähemmän hallitusti. ”Nurmijärvi-ilmiö” ei ole hänestä mitään luontoikävää, vaan yksi tapa olla kaupunkilainen. En minäkään usko, että lapsiperheet pakenevat Helsingistä luonnon, vaan yksinkertaisesti halvempien asuinneliöiden ja suuremman asumisväljyyden perään.
Lähiruokaa ja kaupunkiviljelyä
Mäenpään ideat kokoavat ilmiöitä, joita on syntynyt spontaanisti maailmalla ja Suomessakin. Esimerkiksi Arabianrannan kaupunginosassa on korttelipihoja, joissa on mahdollista myös viljellä lähiruokaa, tällaista on muuallakin Helsingissä… Berliinissä jotkut ovat ruvenneet viljelemään vihanneksiaan laatikoissa keskellä asfalttia suunnilleen pysäköintialueilla, ja ikkunalautaviljelykin on suurta muotia sekä maailmalla että täällä – viime vuoden Habitaressa esiteltiin tätä varten suunniteltuja sisustusesineitäkin. Arabianrannassa, josta on täysi syy olla ylpeä monessa mielessä, jää Mäenpään mielestä kuitenkin katutilaltaan omituiseksi, autioksi pysäköintialaksi, eivätkä ajatukset alueen teollisen perinteen ja innovaatioiden yhdistämisestä aivan toteutuneet. Jokaiseen taloon hankittiin prosentilla rakennuskustannuksista taidetta, ja tätä asukkaat ovat pitäneet tärkeänä kaupunginosan ja talojensa identiteetin kohottamisessa. Julkisen taiteen käyttäminen kaupunginosien identiteettien kohottamisessa on minusta toteutettu Helsingissä onnistuneesti.
Hallinnon eikä kaupunkilaisten ehdoilla
Mäenpää kritisoi reippaasti Helsingin päättäjiä siitä, että nämä ovat jostakin keksineet kaupungin kehittämisen olevan innovaatiokeskeistä elinkeinotoimintaa, jossa jopa kulttuuri nähdään jonkinlaisena yritystoimintaa erityisellä luovuudellaan kohottavien luovien persoonien vetämiseksi Helsinkiin. Hän toteaa, että Helsinkiä johdetaan nykyään hallinnon eikä kaupunkilaisten ehdoilla, ja tämä on kovaa, joskin aiheellista kritiikkiä ja hienoa, että yliopistomaailmasta uskalletaan sellaista esittää. Sekä Guggenheim-hanketta että tulevaa design-vuoden hanketta lähestytään tavalla, jota hallinto tarvitsee, mutta eivät välttämättä kaupunkilaiset, arvioi Mäenpää. ”Globalisaation myötä menestymistavoite on muodostunut Helsingin hallinnolliseksi ideologiaksi. Se on etäännyttänyt kaupunkilaiset kaupunkinsa kehittämisestä. Tässä se on maankäyttö- ja rakennuslain hengen vastainen. Helsingin hallinto soveltaa esimerkiksi kulttuurin ja luovuuden tuotantopanoksena eikä itseisarvona”, analysoi Mäenpää.
”Kaupunkisuunnittelu on menossa markkinoille kovin yksinkertaisella käsityksellä markkinataloudesta ja kulutusyhteiskunnasta.” Yhteiskuntaa ei voi kehittää vain vetovoimaisuuden, brändin ja imagon käsitteiden kautta, painottaa Mäenpää. Tätä samaa ajatusmaailmaahan on wow-arkkitehtuurin mantran jauhaminen, jota helsinkiläiset kunnallispoliitikot toistelevat kritiikittömästi joka yhteydessä.
Monitoimiostareita ja asemien kehittäminen
Mäenpään pohdinnoissa on kyse ennen kaikkea julkisen tilan kehittämisestä kaupunkilaisten eduksi. Hän toteaa, että liikenteen risteysalueista ja asemien seuduista tulee yhä tärkeämpiä julkisen tilan alueita, ja siksi niiden tietoisen kehittämisen pitäisi olla keskeistä. Käsittääkseni Espoossa on näin ajateltukin metron ympäristöä suunniteltaessa. Leppävaaran Sellon Mäenpää mainitsee puutteellisena nimenomaan lähiympäristön asukkaiden kannalta, helpointa sinne on mennä autolla.
Käveltyäni tänään kaksi kertaa Eliel Saarisen 1910-luvulla valmistuneen Helsingin rautatieaseman lävitse en voi olla jälleen kerran ihmettelemättä, kuinka Saarinen osasi tehdä aseman, joka toimii täysin vielä 100 vuoden kuluttua.
Tornitalojen hinkuamisessa Mäenpää pitää oikeana tiiviyttä, ja sitä, että ne mahdollistavat myös ihmisten kokoamisen toimivien lähipalveluiden ääreen, mutta ihmettelee, että niiden luomaa tuulista ja epäviihtyisää lähiympäristöä ei ole yritetty pohtia enemmän.
Mäenpään kirja on kuin sekä oppikirja että pamfletti. Hyvä niin. Luulen, että pienellä toimittamisella teksti olisi voitu suomentaa myös suuremman yleisön ymmärrettäväksi, mutta kuntapäättäjien ja –virkamiesten kannattaisi yrittää selvitä käsiteviidakosta tai välillä kankeasta kielestä ja paneutua Mäenpään ajatuksiin, koska kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta, varsinkin ”vetovoimapropagandisteille”.
