torstai 18. huhtikuuta 2013

Pakko maalata


Henry Wuorila-Stenbergin vimmainen introspektio


Jos on tuntenut taiteilijan yli 30 vuotta, ei välttämättä tiedä hänestä paljonkaan. Jos on nähnyt hänen jokseenkin kaikki näyttelynsä alusta pitäen, tietää enemmän. Henry Wuorila-Stenbergin tapauksessa se on jo paljon. Henry Wuorila-Stenberg, 64, on ollut avoin maalauksissaan, ja nyt kirjallisesti omaelämäkerrassaan Hämärän näkijä.

Olen ehkä enemmän tuttavana kuin ystävänä seurannut Wuorila-Stenbergin  taivalta, tavannut vain aika ajoin, mutta välimme ovat olleet suorat ja avoimet. Se johtuu Wuorila-Stenbergistä, joka minusta täysin teeskentelemätön.

Hän on niitä ihmisiä, jotka elävät intensiivisesti, koko ajan vereslihalla. Jos häneltä kysyy, mitä kuuluu, hän ei vastaa ”kiitos hyvää”, vaan kertoo rehellisesti.  Niinpä olen aika ajoin kuullut, että ”en maalaa enää”. Ja hän tosiaan on lopettanut ja aloittanut alusta useamman kerran.  Kuulin häneltä itseltään myös hänen poikansa Kimin sairastumisesta ja kuolemasta, hänen uskonnollisesta kilvoittelustaan buddhismista ortodoksi-kirkon huomaan ja tämän kirjan kirjoittamisesta. Niinä aikoina, jolloin en ole häntä tavannut tai jutellut hänen kanssaan, olen seurannut hänen taidettaan ja tuntenut usein, että luen niistä myös hänen elämäänsä.

”Realistien” huippua

Ehkä hän on myös vaistonnut, että hänen työnsä ovat herättäneet minussa alusta pitäen vastakaikua. Taidehalliin 70-lukunäyttelyssä Realismi ja utopiat 1991 ajattelin, että Wuorila-Stenbergin Saksan kauden työt olivat huippua, ja ne poikkesivat koloristisuudessaan täysin marraskuulaisesta ankeudesta, jota monet muut kantoivat mukanaan.

Ehkä hänen mustavalkoinen kautensa 80- ja 90-lukujen vaihteessa oli ainoa, josta en niin innostunut, vaan huolestuin. Se oli silloin, kun työt olivat esillä Artekissa. Nyt katson niitä toisella tapaa. Olen aina lukenut myös hänen elämäänsä hänen teoksistaan. Se voi olla rasite.

Kirjoitin edellä olevan ennen kuin olin lukenut Hämärän näkijän. Halusin nähdä, seisonko sanojeni takana myös kirjan luettuani. Seison. Kolme päivää, 592 sivua tarkkaan, herkeämättä ja pakottomasti.

Wuorila-Stenberg kutsuu tekstiään uneksi, ”joka ei ole kirjallisuutta”.  Ehkä sivulause on puolustautumista, koska Martti Anhava oli kutsunut hänen tekstiään etukäteen ”hölynpölyksi” – tosissaan vai vitsinä, ei käy ilmi. Hölynpölyä kirja ei missään nimessä ole, vaan kaunistelematon kertomus maallisesta vaelluksesta, itsensä etsimisestä, maailmantuskasta, onnistumisista, epäonnistumisista, hengellisestä hädästä, kärsimyksestä, alkoholista, sairauksista,  ahdistuksesta ja maalaamisesta.

Teksti on vimmaista ja armotonta introspektiota. Tuskin hän kaikkia munauksiaan ja epäonnistumisiaan ihan vakavissaan kertoo, vaan sanoisin ehkä ironisesti tai itseironisesti, ellei hän itse kutsuisi ironiaa silkaksi sadismiksi. Teksti vaikuttaa rehelliseltä. Lähdekritiikin nimissä tietenkin tarkistin muutaman kertomuksen joiltakin osallisilta, ja sain vahvistuksen.

Me kaikki olemme lukeneet omaelämäkertoja, joissa kaunistellaan ja valehdellaan. Ääriesimerkki lienevät Georges Simenonin Intiimit muistelmat (Otava 1990), jotka ovat ilmeisesti täyttä fabulointia. Wuorila-Stenberg kertoo oman tarinansa, muttei säästele, pikemminkin häpäisee itseään. Päivänselvää on tietenkin, että hän haluaa jättää tulevaisuuden tutkijoille oman versionsa ja kuvaa intentionsa pikkutarkasti.

Välillä ihmettelen, kuinka hän voi muistaa niin yksityiskohtaisesti, kun kuitenkin on välillä ollut sekaisin alkoholista tai jostain muusta. Mutta hän on pitänyt päiväkirjaa melkein koko ajan.

Psykoanalyysi vapautti

Henry Wuorila-Stenbergin isä oli sodan käynyt, polion sairastanut ja siitä invalidisoitunut eläinlääkäri. Taiteilija puhuu isästään enemmän kuin sairaanhoitajaäidistään, jota hän kuvaa etäiseksi. Vanhemmat eivät tietenkään innostuneet, kun hän ilmoitti lopettavansa koulun ja haluavansa opiskella taidetta. Niinpä Wuorila-Stenberg ryhtyi koululakkoon ja sai lopulta tahtonsa lävitse. Kun hän ei päässyt Taideakatemian kouluun, hän lähti Italiaan opiskelemaan. Hän jatkoi opintojaan Länsi-Berliinissä 70-luvun alussa ja myöhemmin DDR:ssä, jonne matkusti vain opiskellakseen anatomiaa. DDR:n kuukaudet saivat hänet menettämään uskonsa reaalisosialismiin ja eromaan Kulttuurityöntekijöiden liitosta.  

Vaikka Wuorila-Stenberg antaa ymmärtää, etteivät välit vanhempiin olleet kovin hyvät, hänen kirjeistään ulkomailta ilmenee muuta. Harva voi kirjoittaa niin avoimesti vanhemmilleen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. Ratkaiseva taiteen pariin hakeutumisessa oli isoäiti, joka oli aikanaan opiskellut taidetta.

Myöhemmin Henry Wuorila-Stenberg kävi kuuden vuoden psykoanalyysin, jossa selvitteli suhdettaan isäänsä. Hän maalasi akvarellisarjan isän ja pojan suhteesta – ja minusta myös analyysistään. Se oli esillä hänen retrospektiivisessa näyttelyssään Helsingin taidemuseossa  vuonna 2004.

Valokuva, video ja kuraattorit

Kun olen elänyt saman aikakauden ja nähnyt suurin piirtein saman muutoksen ja näyttelyt, peilaan väkisinkin Wuorila-Stenbergin ajatuksia omiin kokemuksiini. Esimerkiksi 90-luvun ilmapiiri, jolloin valokuvaa ja uusia välineitä kuten videota, juntattiin kuraattorivoimin, oli turhauttava. Suuret kertomukset kuolivat vähäksi aikaa kunnes 2000-luvulla taas alettiin vannoa ”tarinallisuuden” nimeen.

Taidemaalarille höpinät maalaustaiteen kuolemasta olivat ahdistavia. Ei valokuva tappanut aikanaan maalausta, eikä elokuva valokuvaa, televisio elokuvaa eikä videotaide muita taiteen tekemisen muotoja. Mutta näitä kuolemantuomion julistajia saatiin kuunnella niin paljon, että minäkin kyllästyin jossain vaiheessa, ja pidin pientä taukoa näyttelyistä. Onneksi asiat suhteutuvat aina ajan kuluessa.

80-luvulla maalaustaiteen julistettiin nopeasti reagoivana kulkevan taiteen kärjessä. Uusekspressionistit olivat sankareita niin Saksassa, Italiassa kuin Suomessakin. 90-luvulla he olivat keski-ikäisiä äijiä, joiden maailmantuska ei olisi voinut vähempää kiinnostaa feminismiä julistavia kriitikoita.

Kuraattoripainotuksen mukana alettiin suosia yhteisnäyttelyitä, joissa kuraattorin ”näkemys” oli tärkeämpi kuin näyttelyssä esillä olevat taiteilijat. Onneksi tämäkin kuten se feminismin muoto, jossa haukkujen perusteeksi riitti taiteilijan keski-ikäisyys ja sukupuoli, on tasaantunut. On toki oikein, että kannustettiin hyviä naistaiteilijoita, mutta kaksinkertainen diskriminaatio heidän miespuolisia kollegojaan kohtaan oli raskasta aikaa Wuorila-Stenbergille ja monille muille ”turhille pojille”.

Sivullisuus

Henry Wuorila-Stenberg on kokenut itsensä koko ajan toiseksi, sivulliseksi, ulkopuoliseksi. Mutta sekin on osittain sukupolvikokemus. Se on myös rasitetta romanttisesta taiteilijakuvasta, jonka mukaan hyvä taide nousee kärsimyksestä, eikä taiteilija voi odottaa tunnustusta elinaikanaan. Tämä on leimannut koko 70-luvulla työnsä aloittaneen (mies)taiteilijapolvea, myös kirjailijoita ja säveltäjiä. Entä miten eksistentialismi,  kirjallisuudessa Sartre, Camus, T.S. Eliot ja Sandemose vaikuttivat Suomen sodanjälkeisen sivistyneistön ja myös taiteilijakunnan tajuntaan? Sivullisuuden kokemus omaperäisen taiteen välttämättömänä edellytyksenä oli ajan käännetyn kirjallisuuden teema. 

Henry Wuorila-Stenberg ei väitä olleensa minkään neljän koplan vainon uhri tai edes sorrettu, mutta ei ole kokenut saaneensa tarpeeksi ymmärrystä. Totta kai halpamaiset huomautukset esimerkiksi hyötymisestä vaimonsa asemasta ovat loukkaavia. Mutta on Wuorila-Stenberg saanutkin paljon. Ei hän syytäkään muita, ainoastaan itseään. Hänelle kuten monelle muullekin taiteilijalle tuntuu arvostamiensa kollegojen tunnustus olevan paljon tärkeämpää kuin mikään muu.

Henry Wuorila-Stenbergin kohdalla saksalaisen kulttuuriperinnön vaikutus hänen taiteeseensa on ilmeistä, ja hän analysoi sitä itsekin. Osa taiteilijakunnasta eli varsinkin 90-luvulla anglosaksisista vaikutteista. Wuorila-Stenberg ihailee Rothkoa, Naumania ja monia muita, mutta saksalaiset 20-30 –luvun sekä 80-luvun eskpressionistit ja kauempaa Grünewald ovat ennen kaikkea sitä, mistä hän on ammentanut. Italiassa hän kertoo myöhemmin viehättyneensä nimenomaan varhaisrenessanssista.

Sosiaalinen omatunto, empatia köyhiä ja sorrettuja kohtaan ovat myös Wuorila-Stenbergin pohdintoja sekä taiteessaan että kirjassa. Hän on järkyttynyt sekä yhteiskunnan että taidemaailman raakuudesta, ja haluaa kulkea omaa tietänsä -  vastavirtaan.

Henry Wuorila-Stenberg: Hämärän näkijä, Like 2013, 592 sivua.

Julkaistu Taidelehti 2/2013