Journalismia vai kritiikkiä?

Arkkitehti-lehti ja AU järjestivät lokakuun alussa kirjoittajatapaamisen. Siitä puhe mistä puute, näitä keskusteluja arkkitehtuurista kirjoittamisen vähäisyydestä on käyty vuosikymmenten aikana monia, eikä aiheetta. 

Minusta arkkitehtuuri kaipaa ennen kaikkea journalismia. Tekisi mieleni kärjistää, että journalismi olisi jopa tärkeämpää kuin arkkitehtuurin kritiikki, mutta ei se aivan niin ole: sitä paitsi minusta kritiikkikin on journalismia, ja sitäkin koskevat myös journalismin eettiset säännöt (mm. jääviydestä). 

Arkkitehtuurin kehityksen kannalta toki valmiiden rakennusten arviointi, jota on lähinnä ammattilehdissä, on tärkeää. Mutta vähintään yhtä tärkeää olisi, että koko mediassa lisättäisiin myös ymmärrystä maankäytön, kaavoituksen ja rakentamisen ongelmista konkreettisten esimerkkien avulla päivittäin, osana normaalia uutistoimintaa sekä kulttuuria. Tulevaisuus on siinä, mitä ei ole vielä alettu rakentaa, ja näiden näkymien selvittäminen ja arviointi on sitä, millä voisi olla paljon vaikutusta rakennetun ympäristömme muotoutumiseen. Tämä palvelisi suurta yleisöä, demokratiaa ja tietenkin myös arkkitehtuuria.

Suuren yleisön keskuudessa on tietämättömyyttä ja kummallisia ennakkoluuloja aivan perusasioista. Kunnallisvaalikamppailun aikana eräs ehdokas mainosti, että arkkitehtuurikilpailut olisivat hyvä leikkauskohde.

Arkkitehtuurikilpailujen, jopa yleisten kilpailujen kustannukset ovat pikkiriikkinen osa rakennuksen kokonaiskustannuksista. Tätä on laskettu  mm. Espoossa. Jos kunnallisvaaliehdokkaan idea kilpailukustannusten tutkimisesta  toteutettaisiin valtakunnallisesti, selviäisi sekin, miten suuri merkitys nimenomaan yleisillä kilpailuilla on ollut sekä arkkitehtuurin että rakennetun ympäristön kehityksessä, ja ettei yleinen kilpailu ole välttämättä oleellisesti kutsukilpailua kalliimpi.

Kutsukilpailussa turvaudutaan enimmäkseen ennestään hyviksi havaittuihin tekijöihin. Tämä näkyy mm. Helsingissä, jossa tärkeät suunnittelukohteet tuntuvat keskittyvän muutamiin toimistoihin. Espoossa kokeiltiin yleisiä kilpailuja jopa pienempien julkisten rakennusten suunnittelussa, ja saatiin uusia ideoita ja nimiä esille.

80-luvulla jokseenkin jokainen arkkitehtuurikilpailu uutisoitiin ja arvioitiin laajalti mediassa. Nyt kilpailuja on paljon vähemmän, mutta niistä ei puhuta julkisuudessa. Taidepuhe on vähentynyt ja kaventunut mediassa, valtaosa teoksista jää ilman yhtään mainintaa. Tämä ei ole välttämättä johtunut palstamäärien pienentymisestä, vaan siitä, että nykyisessä arvorelativismissa kaikki on kulttuuria (ja designia) ja ennen viihteeksi koetut kaupalliset ilmiöt on mahdutettu samoille sivuille. Ongelma ei ole siinä, missä kulkee viihteen ja taiteen raja, vaan siinä, mikä on kulttuurisesti merkityksellistä ja tärkeää.  Jonkun on pakko arvottaa. Voidaan siis ajatella, että jopa kulttuuriuutisen aiheesta päättäminen on kriittinen, arvottava teko.

Tapasin äskettäin sattumalta vanhan kaverini Erkki Jokiniemen, jonka 20-vuotisen urakka, kuvitettu suomi-englanti-suomi –rakennussanakirja Nikolas Daviesin kanssa julkaistiin keväällä (Rakennustieto, 2012). Tällaisen teoksen  ilmestyminen on minun toimittajakäsitykseni mukaan uutinen, ja sen pitäisi ylittää uutiskynnys ennemmin kuin jonkin Voice-voittajan platinaa tavoitteleva ensilevy (HS- kulttuurin pääuutinen 29.10.). Mutta kirjan ilmestymistä ei mainittu mediassa, mikä on yksinkertaisesti tiedonvälityksen laiminlyömistä.

Arkkitehtuurin tarkemman seuraamisen, uutisoinnin ja arvioinnin puolesta puhuisi myös, että se koskettaa joka ikistä ihmistä ja on siksi tiedonvälityksellisesti paljon tärkeämpi kuin jonkin levyteollisuuden tuotantokoneiston huikein mainosrahoin lanseeraama kehno, mutta suosittu tuote. 

Mediassa on ehkä vähitellen alettu tajuta, ettei internetin kanssa voi kilpailla kuin erikoistiedoilla ja taustoituksella, tämä koskee myös arkkitehtuuria. Tähän tulokseen on tultu jo monissa eurooppalaisissa mediayhtiöissä. Suomessa erikoistoimittajat on jo melkein kautta linjan korvattu yleistoimittajilla. Mutta ehkä arkkitehtuurin erikoistoimittajiakin tulee lehdistöön lähivuosina, ja sitä tarvitsisivat sekä yleisö, arkkitehtuuri että media. 

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012 lehdessä

 

Journalismia vai kritiikkiä?

-->

Arkkitehti-lehti ja AU järjestivät lokakuun alussa kirjoittajatapaamisen. Siitä puhe mistä puute, näitä keskusteluja arkkitehtuurista kirjoittamisen vähäisyydestä on käyty vuosikymmenten aikana monia, eikä aiheetta. 

Minusta arkkitehtuuri kaipaa ennen kaikkea journalismia. Tekisi mieleni kärjistää, että journalismi olisi jopa tärkeämpää kuin arkkitehtuurin kritiikki, mutta ei se aivan niin ole: sitä paitsi minusta kritiikkikin on journalismia, ja sitäkin koskevat myös journalismin eettiset säännöt (mm. jääviydestä). 

Arkkitehtuurin kehityksen kannalta toki valmiiden rakennusten arviointi, jota on lähinnä ammattilehdissä, on tärkeää. Mutta vähintään yhtä tärkeää olisi, että koko mediassa lisättäisiin myös ymmärrystä maankäytön, kaavoituksen ja rakentamisen ongelmista konkreettisten esimerkkien avulla päivittäin, osana normaalia uutistoimintaa sekä kulttuuria. Tulevaisuus on siinä, mitä ei ole vielä alettu rakentaa, ja näiden näkymien selvittäminen ja arviointi on sitä, millä voisi olla paljon vaikutusta rakennetun ympäristömme muotoutumiseen. Tämä palvelisi suurta yleisöä, demokratiaa ja tietenkin myös arkkitehtuuria.

Suuren yleisön keskuudessa on tietämättömyyttä ja kummallisia ennakkoluuloja aivan perusasioista. Kunnallisvaalikamppailun aikana eräs ehdokas mainosti, että arkkitehtuurikilpailut olisivat hyvä leikkauskohde.

Arkkitehtuurikilpailujen, jopa yleisten kilpailujen kustannukset ovat pikkiriikkinen osa rakennuksen kokonaiskustannuksista. Tätä on laskettu  mm. Espoossa. Jos kunnallisvaaliehdokkaan idea kilpailukustannusten tutkimisesta  toteutettaisiin valtakunnallisesti, selviäisi sekin, miten suuri merkitys nimenomaan yleisillä kilpailuilla on ollut sekä arkkitehtuurin että rakennetun ympäristön kehityksessä, ja ettei yleinen kilpailu ole välttämättä oleellisesti kutsukilpailua kalliimpi.

Kutsukilpailussa turvaudutaan enimmäkseen ennestään hyviksi havaittuihin tekijöihin. Tämä näkyy mm. Helsingissä, jossa tärkeät suunnittelukohteet tuntuvat keskittyvän muutamiin toimistoihin. Espoossa kokeiltiin yleisiä kilpailuja jopa pienempien julkisten rakennusten suunnittelussa, ja saatiin uusia ideoita ja nimiä esille.

80-luvulla jokseenkin jokainen arkkitehtuurikilpailu uutisoitiin ja arvioitiin laajalti mediassa. Nyt kilpailuja on paljon vähemmän, mutta niistä ei puhuta julkisuudessa. Taidepuhe on vähentynyt ja kaventunut mediassa, valtaosa teoksista jää ilman yhtään mainintaa. Tämä ei ole välttämättä johtunut palstamäärien pienentymisestä, vaan siitä, että nykyisessä arvorelativismissa kaikki on kulttuuria (ja designia) ja ennen viihteeksi koetut kaupalliset ilmiöt on mahdutettu samoille sivuille. Ongelma ei ole siinä, missä kulkee viihteen ja taiteen raja, vaan siinä, mikä on kulttuurisesti merkityksellistä ja tärkeää.  Jonkun on pakko arvottaa. Voidaan siis ajatella, että jopa kulttuuriuutisen aiheesta päättäminen on kriittinen, arvottava teko.

Tapasin äskettäin sattumalta vanhan kaverini Erkki Jokiniemen, jonka 20-vuotisen urakka, kuvitettu suomi-englanti-suomi –rakennussanakirja Nikolas Daviesin kanssa julkaistiin keväällä (Rakennustieto, 2012). Tällaisen teoksen  ilmestyminen on minun toimittajakäsitykseni mukaan uutinen, ja sen pitäisi ylittää uutiskynnys ennemmin kuin jonkin Voice-voittajan platinaa tavoitteleva ensilevy (HS- kulttuurin pääuutinen 29.10.). Mutta kirjan ilmestymistä ei mainittu mediassa, mikä on yksinkertaisesti tiedonvälityksen laiminlyömistä.

Arkkitehtuurin tarkemman seuraamisen, uutisoinnin ja arvioinnin puolesta puhuisi myös, että se koskettaa joka ikistä ihmistä ja on siksi tiedonvälityksellisesti paljon tärkeämpi kuin jonkin levyteollisuuden tuotantokoneiston huikein mainosrahoin lanseeraama kehno, mutta suosittu tuote. 

Mediassa on ehkä vähitellen alettu tajuta, ettei internetin kanssa voi kilpailla kuin erikoistiedoilla ja taustoituksella, tämä koskee myös arkkitehtuuria. Tähän tulokseen on tultu jo monissa eurooppalaisissa mediayhtiöissä. Suomessa erikoistoimittajat on jo melkein kautta linjan korvattu yleistoimittajilla. Mutta ehkä arkkitehtuurin erikoistoimittajiakin tulee lehdistöön lähivuosina, ja sitä tarvitsisivat sekä yleisö, arkkitehtuuri että media. 

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012 lehdessä

 

Journalismia vai kritiikkiä?

Arkkitehti-lehti ja AU järjestivät lokakuun alussa kirjoittajatapaamisen. Siitä puhe mistä puute, näitä keskusteluja arkkitehtuurista kirjoittamisen vähäisyydestä on käyty vuosikymmenten aikana monia, eikä aiheetta. 

Minusta arkkitehtuuri kaipaa ennen kaikkea journalismia. Tekisi mieleni kärjistää, että journalismi olisi jopa tärkeämpää kuin arkkitehtuurin kritiikki, mutta ei se aivan niin ole: sitä paitsi minusta kritiikkikin on journalismia, ja sitäkin koskevat myös journalismin eettiset säännöt (mm. jääviydestä). 

Arkkitehtuurin kehityksen kannalta toki valmiiden rakennusten arviointi, jota on lähinnä ammattilehdissä, on tärkeää. Mutta vähintään yhtä tärkeää olisi, että koko mediassa lisättäisiin myös ymmärrystä maankäytön, kaavoituksen ja rakentamisen ongelmista konkreettisten esimerkkien avulla päivittäin, osana normaalia uutistoimintaa sekä kulttuuria. Tulevaisuus on siinä, mitä ei ole vielä alettu rakentaa, ja näiden näkymien selvittäminen ja arviointi on sitä, millä voisi olla paljon vaikutusta rakennetun ympäristömme muotoutumiseen. Tämä palvelisi suurta yleisöä, demokratiaa ja tietenkin myös arkkitehtuuria.

Suuren yleisön keskuudessa on tietämättömyyttä ja kummallisia ennakkoluuloja aivan perusasioista. Kunnallisvaalikamppailun aikana eräs ehdokas mainosti, että arkkitehtuurikilpailut olisivat hyvä leikkauskohde.

Arkkitehtuurikilpailujen, jopa yleisten kilpailujen kustannukset ovat pikkiriikkinen osa rakennuksen kokonaiskustannuksista. Tätä on laskettu  mm. Espoossa. Jos kunnallisvaaliehdokkaan idea kilpailukustannusten tutkimisesta  toteutettaisiin valtakunnallisesti, selviäisi sekin, miten suuri merkitys nimenomaan yleisillä kilpailuilla on ollut sekä arkkitehtuurin että rakennetun ympäristön kehityksessä, ja ettei yleinen kilpailu ole välttämättä oleellisesti kutsukilpailua kalliimpi.

Kutsukilpailussa turvaudutaan enimmäkseen ennestään hyviksi havaittuihin tekijöihin. Tämä näkyy mm. Helsingissä, jossa tärkeät suunnittelukohteet tuntuvat keskittyvän muutamiin toimistoihin. Espoossa kokeiltiin yleisiä kilpailuja jopa pienempien julkisten rakennusten suunnittelussa, ja saatiin uusia ideoita ja nimiä esille.

80-luvulla jokseenkin jokainen arkkitehtuurikilpailu uutisoitiin ja arvioitiin laajalti mediassa. Nyt kilpailuja on paljon vähemmän, mutta niistä ei puhuta julkisuudessa. Taidepuhe on vähentynyt ja kaventunut mediassa, valtaosa teoksista jää ilman yhtään mainintaa. Tämä ei ole välttämättä johtunut palstamäärien pienentymisestä, vaan siitä, että nykyisessä arvorelativismissa kaikki on kulttuuria (ja designia) ja ennen viihteeksi koetut kaupalliset ilmiöt on mahdutettu samoille sivuille. Ongelma ei ole siinä, missä kulkee viihteen ja taiteen raja, vaan siinä, mikä on kulttuurisesti merkityksellistä ja tärkeää.  Jonkun on pakko arvottaa. Voidaan siis ajatella, että jopa kulttuuriuutisen aiheesta päättäminen on kriittinen, arvottava teko.

Tapasin äskettäin sattumalta vanhan kaverini Erkki Jokiniemen, jonka 20-vuotisen urakka, kuvitettu suomi-englanti-suomi –rakennussanakirja Nikolas Daviesin kanssa julkaistiin keväällä (Rakennustieto, 2012). Tällaisen teoksen  ilmestyminen on minun toimittajakäsitykseni mukaan uutinen, ja sen pitäisi ylittää uutiskynnys ennemmin kuin jonkin Voice-voittajan platinaa tavoitteleva ensilevy (HS- kulttuurin pääuutinen 29.10.). Mutta kirjan ilmestymistä ei mainittu mediassa, mikä on yksinkertaisesti tiedonvälityksen laiminlyömistä.

Arkkitehtuurin tarkemman seuraamisen, uutisoinnin ja arvioinnin puolesta puhuisi myös, että se koskettaa joka ikistä ihmistä ja on siksi tiedonvälityksellisesti paljon tärkeämpi kuin jonkin levyteollisuuden tuotantokoneiston huikein mainosrahoin lanseeraama kehno, mutta suosittu tuote. 

Mediassa on ehkä vähitellen alettu tajuta, ettei internetin kanssa voi kilpailla kuin erikoistiedoilla ja taustoituksella, tämä koskee myös arkkitehtuuria. Tähän tulokseen on tultu jo monissa eurooppalaisissa mediayhtiöissä. Suomessa erikoistoimittajat on jo melkein kautta linjan korvattu yleistoimittajilla. Mutta ehkä arkkitehtuurin erikoistoimittajiakin tulee lehdistöön lähivuosina, ja sitä tarvitsisivat sekä yleisö, arkkitehtuuri että media. 

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012 lehdessä

 

Kaupungitko konserneja?

Kun Kaarin Taipaleen uusi pamfletti Kaupunkeja myytävänä julkistettiin kunnallisvaalien alla lokakuussa eduskunnan lisärakennuksessa, paikalle kutsutuista ehdokkaista kokoomuksen Harry Bogomoloff tiivisti kritiikkinsä huudahtamalla,  että tämähän on kuin suoraan 60-luvulta. Taipale ei näyttänyt pahastuvan kommentista, ja yleisö nauroi, luultavasti monesta eri syystä.

Halu päästä valtuustoon tuskin olivat ainoa syy julkaista kirja vaalien alla. Taipale, joka oli sosialidemokraattien ehdokas kunnallisvaaleissa ja pääsi valtuustoon varalle, tiesi ajankohdan otolliseksi keskustelun syntymiselle julkisten palveluiden ulkoistamisesta.

Itse asia ei siis ole vanhentunut vaalien myötä, vaan uskoisin, että kirja antaisi mietittävää sekä uusille valtuutetuille, virkamiehille että Taipaleen puoluetovereille, joista osa paasaa yhtä innoissaan palvelujen yksityistämisen edullisuudesta tai kaupunkien vetovoimaisuudesta kuin kokoomuslaisetkin.

Näin design-vuotena tätä vetovoimapuhetta on saatu jopa kulttuurin ja suunnittelun alueella kuulla silmät ja suut täyteen. On hyvä, että joku vaivautuu katsomaan fraseologian taakse. Ja on hyvä, että yliopistomaailmasta tulee varoituksen sanoja. Taipale ei ole ainoa tutkija, joka on kyseenalaistanut markkinoiden kykyä hoitaa palveluita, varoittaa demokratiavajeesta eli päätöksenteon valumisesta poliittisesti valittujen elinten ulkopuolelle sekä palvelujen saatavuuden tasa-arvon rapautumisesta. 

Taipale huomauttaa, että palvelujen palauttaminen yksityisiltä kunnille on maailmalla yhtä yleistä kuin ulkoistaminen, ellei vähitellen yleisempääkin, ja hän kertoo esimerkkejä mm. Ranskasta ja Yhdysvalloista. Käsittelyn keskiössä ovat terveydenhuolto, vesi- ja sähköyhtiöt eri puolilla maailmaa ja maata. Taipaleen esimerkkejä lukiessa hiukset nousevat pystyyn. Omasta kotikaupungistani Raaseporista voisi kertoa vastaavia seikkailuita, ja ilmeisesti melkein joka puolelta maata. Toisaalta Taipale kertoo koomisen tarinan siitä, kuinka Helsingin pysäköintikatokset junailtiin ylikansalliselle yritykselle, minkä seurauksena Helsingillä on ollut vaikeuksia saada mainostilaa itselleen katoksista.

Tässä kirjassa Taipale ei käsittele arkkitehtuuria tai kaavoitusta kovin paljon, mutta sitähän monet näistä asioista sivuavat ja koskevat.

Ne jotka pitivät Bogomoloffin huomautusta aiheellisena, pitivät ehkä Taipaletta kriittisyydessään ”vanhanaikaisena”, ja viittausta ikävään aikaan ennen konsensusta. Ne taas, jotka pitivät huomautusta kehuna, antanevat arvoa sille, että  Taipale kyseenalaistaa, monimutkaistaa ja kritisoi reippaasti ja suorasukaisesti. Taipale on yksi niistä arkkitehdeistä, joka on osaa käyttää kieltä herkullisesti, ja selittää asioita ymmärrettävästi maallikoillekin.

Kaarin Taipale: Kaupunkeja myytävänä. 89 s. Intokustannus 2012.

Arvio on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012

Arkkitehtuurista keskustellen

Uusi Arkkitehti-lehti (3/2012), jossa myös alla oleva tekstini Hiljaisuuden kappelista on julkaistu, on keskusteleva. Päätoimittaja Jorma Mukala on tuonut lehteen uuden elementin: ristiriitaiset näkemykset. Hän on pyytänyt kahdesta aiheesta, Hiljaisuuden kappelista ja arkkitehtuurin nykytilasta ("Missä mennään nyt"), tekstin usealta kirjoittajalta.

Hiljaisuuden kappelista Anni Vartola kirjoittaa happamammin kuin minä. "Kohotan puisen maljan hyvin miellyttävälle jumalakuvalle ja hengellisyyden tuotteistaneelle menestysinstituutiolle", hän piikittelee.

Ville Riikonen taas aloittaa siitä, mihin minä lopetan, mutta on täysin päinvastaista mieltä: "Kappeli on sommiteltu Kampin kaupunkitilaan onnistuneesti."

Eri näkökulmia nykytilaan
 
Vielä jännittävämpää hajontaa on nykyarkkitehtuurin tilanteen arvioinnissa. Tarja Nurmi nostaa esimerkeiksi "pintamuotien karikoita välttävistä" uusista rakennuksista Helsingin yliopiston kirjaston Kaisan (Anttinen Oiva Arkkitehdit), ALA-arkkitehtien kulttuurirakennuksen Kildenin Kristiansandissa Norjassa sekä Saamelaiskulttuurikeskuksen Sajoksen Inarissa (HALO Arkkitehdit). Itse olen nähnyt vain Kaisan, joka sai Kritiikin kannukset tänä vuonna ja on hieno sekä siinä, miten ottaa ympäristön huomioon, että siinä miten sopeutuu kirjavaan ympäristöönsä ja tuo siihen ja siitä jotain uutta.

Lauri Jääskeläisen mielestä suomalainen arkkitehtuuri ei ole nykyään enää niin kansainvälistä kuin mitä se oli 30-luvulta 70-luvulle. "Oma teesini on, että arkkitehtuuriimme olennaisesti kuulunut raikkaus ja keveys kannattaa nostaa uudestaan esiin." Hän arvelee toiveensa toteutuvan uusissa Kalasataman suunnitelmissa. Toivottavasti hän on oikeassa, itse olen epäilevämpi. Jääskeläinen on Helsingin rakennusvalvontaviraston päällikkö ja juristi.

Arkkitehtuuria opiskeleva Pekka Hänninen taas korostaa ekologiaa. "Suomessa energiatehokkuus on kuuma puheenaihe, mutta muutoin kestävyys ei vielä ole juurikaan heijastunut arkkitehtuuriin." "Nukummeko muutoksen suoman mahdollisuuden ohi?", kysyy Hänninen. 

Teemu Holopainen kirjoittaa arkkitehtuurin reunaehdoista. "... utopiat paremmasta elämästä - miten ihmiset eläisivät, viljelisivät ja istuisivat kahviloissa - ovat yhä läsnä, mutta niiden yhteys suunnitteluratkaisuihin on poikki. Jos tämä yhteys löytyisi, kaupunkisuunnittelun arkkitehtuuri voisi siirtyä nykyarkkitehtuurin tuolle puolen".Nurmi ja Holopainen ovat arkkitehtejä.

Väkinäisen konsensuksen loppu?

Ulkopuolisena, mutta kuitenkin arkkitehtuuria läheltä tiiviisti seuranneena, olen ollut huomaavinani vuosikymmenten varrella jonkinlaista pyrkimystä pakotettuun ja väkinäiseen konsensukseen arkkitehtikunnan keskuudessa. Ulkopuolelle on haluttu näyttää yhtenäiseltä, parempaa ympäristöä puolustavana ammattikuntana.

Tällaisen tilan ylläpito on minusta ollut jossain määrin valheellista ja tukahduttanut tervettä keskustelua arkkitehtuurista. Usein vain jo aktiivisen työn jättäneet arkkitehdit ovat uskaltaneet rehellisesti kritisoida ratkaisuja, ammatissa toimivat pelkäävät menettävänsä tilauksia, jos avaavat suunsa väärässä paikassa - sinänsä ymmärrettävää.

Arkkitehtuuri on pitkäjänteinen ja loputtomien kompromissien taiteenlaji. Lopputulokseen vaikuttavat arkkitehtien lisäksi tilaaja, rakennuttaja, kaavoittaja, joskus yleisökin... Arkkitehteihin istutetaan jo koulutusvaiheessa loputonta kärsivällisyyttä, valistushenkeä ja neuvotteluvalmiutta. Mutta todellisuus on kuitenkin ristiriitaisempi myös arkkitehtikunnan sisällä ja toisaalta, samaa rakennusta voidaan tarkastella monelta eri näkökannalta. Tervehdin siis ilolla sitä, että päätoimittaja Mukala haluaa tuoda todellisuuden erilaisine katsantokantoineen myös lehden palstoille.

Hiljaisuuden kappeli - puuveistos kivierämaassa

Kuusen, lepän ja saarnin kolmiyhteys

Harmittaa, kun K2S:n Orkideaa ei uskallettu toteuttaa Espoossa. Se olisi tuonut jotain uutta teolliseen sairaala- ja hoitokotiarkkitehtuuriin.

Hiljaisuuden kappelilla ei ole ”malleja” kuten sairaaloilla. Niinpä K2S (arkkitehdit Kimmo Lintula, Niko Sirola ja Mikko Summanen) on päässyt vapaasti visioimaan levollisuutta hälyn keskelle. Tulos on koru – ei, vaan veistos.

Kappeli on kontrasteja: melu vastaan hiljaisuus, kulmikas kivikaupunki versus pehmeät, pyöreät muodot, lasi, betoni ja teräs kontra luonnonmateriaali, hämäryys vastaan häikäisy, vertikaalisuus horisontaalisessa, luonto urbaanissa.

Sisäänkäynti, betonia ja lasia, sitoo ympäristöön ja johdattaa maailmaan,  jossa voi irtautua kiireestä ja kaupallisuudesta. Sali on lähes12 metriä korkea tila, jonne tulee kaunis, epäsuora valo sisäkaton yläpuolella olevista ikkunanauhoista.  Seinät ovat pienehköistä ”palikoista” kootusta tervalepästä, pinnan väri vaihtelee elävästi. Penkit ovat saarnista. Käsityö näyttää häikäisevältä, materiaalisuuden tuntu houkuttaa koskettamaan. Tunnelma salissa on sanalla sanoen ylevä.

Jossain, muistaakseni Turun sanomissa, oli kuvattu kappelia Nooan arkiksi.  Vaikutelma Narinkkatorille on tosiaan kuin laivan keula. Ulkojulkisivu on kotimaisesta kuusesta. Kaikki on paikallaan rakennettua. Mielenkiintoista nähdä, miten puu vanhenee.

Kappeli vaikuttaa kokoaan suuremmalta. Tämä vaikutelma tullee korkeudesta ja ylöspäin levenevästä muodosta. Tämä onkin ainoa asia, joka minua häiritsee. Veistos ei ole missään suhteessa esimerkiksi liian lähellä olevaan linja-autoasemaan. Simonkadun puoleinen julkisivu ”katkeaa” rumaan parkkihallin ramppiin. Tontti vaikuttaa ahtaalta, veistos olisi tarvinnut enemmän tilaa ympärilleen ollakseen sitä, mitä se haluaa olla. Vähemmän taitavissa käsissä tällainen ympäristölle kontrastia luova uhmakkuus voisi olla täysi katastrofi. Puun käyttö materiaalina on mitä suositeltavinta, sitä saadaan läheltä, se on kaunis kotimainen materiaali. Tässä tapauksessa puu toimii. Mutta, please, ei puutakaan minne tahansa!

Julkaistu Arkkitehti 3/2012

Designilla on historiansa

Nyt ei nyhjäistä tyhjästä

Suomalaiset mieltävät designin vain muotoiluksi, vaikka suunnittelu olisi lähempänä sitä mitä sanalla kansainvälisesti tarkoitetaan. WDC:n konseptissa ja myös kansainvälisesti esimerkiksi arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun tekeminen ovat designia. Brittiläinen design-sanakirja määrittelee, että ”design is what concerns our everyday action” eli että design määrittää jokapäiväistä toimintaamme, arkeamme. Sana on suomennettu sanakirjoissa lähes 20 eri tavalla, muotoilun ja suunnittelun lisäksi sanoilla kuosi, piirustus, luonnos, kuvio, sommittelu jne.

Monille design merkitsee kallista turhuutta, vaikka yhtä hyvin tavalliset käyttöesineet kuten matkapuhelin, wc-pönttö, koneet ja autot ovat tavalla tai toisella muotoiltuja. Muotoilua pidetään yritysten kilpailuvalttina alasta riippuen. Jotkut ovat sitä mieltä, että Nokian puhelimien alkumenestys kytkeytyi pitkälti myös muotoiluun. Muotoilun merkitys esimerkiksi Fiskarsin maailmanmenestyksessä on myös ollut aivan ratkaisevaa.  

WDC:n muotoilupuheeseen liittyy paljon fraseologiaa ja tyhjää puhetta, joka vieraannuttaa ja voi tuntua turhauttavalta. Joskus tuntuu kuin pyörä olisi keksitty uudestaan.

Istuin yhden iltapäivän seminaarissa, jossa puhuttiin muotoilijan vastuusta pääsemättä puusta pitkälle, haarukoimalla sieltä täältä. Totta onkin, että sekä muotoilijoita että arkkitehtejä kiinnostaa yhä enemmän ekologinen vastuu ja huoli maailman tilanteesta. Tässä onkin mielenkiintoinen ristiriita, kun mielikuvamuokkauksessa kaupunkeja kehitetään yrityksille vetovoimaisiksi tornitaloröykkiöiksi, jotka vetäisivät jotain kuviteltua maailman luovaa eliittiä jopa suomalaisiin kaupunkeihin. Suunnittelijapuoli, ainakin osa siitä, haluaisi hyödyntää lähellä olevia materiaaleja ja rakentaa ja kuluttaa pröystäilemättä ja pohtii pienempää mittakaavaa kuin päättäjät. 

Kaupunkilaiset luultavasti kallistuisivat suunnittelijapuolen aatoksiin, jos tavoittaisivat nämä ajatukset. 

Yksi WDC-vuoden teemoja olisi mielestäni lisätä tietoisuutta suomalaisen muotoilun ja arkkitehtuurin historiasta. Ekologinen ja sosiaalinen vastuu oli yksi 40- ja 50 –lukujen hyvän arjen designerien, mm. Kaj Franckin perusajatuksista. Tarkoitus oli tehdä hyvää arkea koteihin sarjatuotannossa mahdollisimman edullisesti. Samaten suomalaisen arkkitehtuurissa on ”pienen ihmisen” asuinolosuhteet haluttu ottaa kehitettäviksi, sanapari on Alvar Aallon. Jos puhutaan muotoilijan ja suunnittelijan vastuusta, niin kannattaa puhua jatkumosta, joka alkoi 30-luvulta ja jatkuu tähän päivään.  Tämä antaisi myös perspektiiviä sille kalkyloinnille, jota kotitaloudet nykyään harjoittavat astiaperinnöillään, tosin onhan sekin kierrätystä.

Täytyy toivoa, että WDC-vuodella on jotain vaikutusta kaupan keskusliikkeisiin, joilla on kunniakas menneisyys mutta vähemmän kunniakas nykyisyys teipattuine ikkunoineen ja standardiliikkeineen. Tai että Iittala-Arabia ei rakentaisi vain menneisyyden muotoilun varaan, vaan uskoisi nykymuotoilijoihin. 


Julkaistu Kuntalehti 2/2012 alla olevan artikkelin yhteydessä