Kaupungitko konserneja?

Kun Kaarin Taipaleen uusi pamfletti Kaupunkeja myytävänä julkistettiin kunnallisvaalien alla lokakuussa eduskunnan lisärakennuksessa, paikalle kutsutuista ehdokkaista kokoomuksen Harry Bogomoloff tiivisti kritiikkinsä huudahtamalla,  että tämähän on kuin suoraan 60-luvulta. Taipale ei näyttänyt pahastuvan kommentista, ja yleisö nauroi, luultavasti monesta eri syystä.

Halu päästä valtuustoon tuskin olivat ainoa syy julkaista kirja vaalien alla. Taipale, joka oli sosialidemokraattien ehdokas kunnallisvaaleissa ja pääsi valtuustoon varalle, tiesi ajankohdan otolliseksi keskustelun syntymiselle julkisten palveluiden ulkoistamisesta.

Itse asia ei siis ole vanhentunut vaalien myötä, vaan uskoisin, että kirja antaisi mietittävää sekä uusille valtuutetuille, virkamiehille että Taipaleen puoluetovereille, joista osa paasaa yhtä innoissaan palvelujen yksityistämisen edullisuudesta tai kaupunkien vetovoimaisuudesta kuin kokoomuslaisetkin.

Näin design-vuotena tätä vetovoimapuhetta on saatu jopa kulttuurin ja suunnittelun alueella kuulla silmät ja suut täyteen. On hyvä, että joku vaivautuu katsomaan fraseologian taakse. Ja on hyvä, että yliopistomaailmasta tulee varoituksen sanoja. Taipale ei ole ainoa tutkija, joka on kyseenalaistanut markkinoiden kykyä hoitaa palveluita, varoittaa demokratiavajeesta eli päätöksenteon valumisesta poliittisesti valittujen elinten ulkopuolelle sekä palvelujen saatavuuden tasa-arvon rapautumisesta. 

Taipale huomauttaa, että palvelujen palauttaminen yksityisiltä kunnille on maailmalla yhtä yleistä kuin ulkoistaminen, ellei vähitellen yleisempääkin, ja hän kertoo esimerkkejä mm. Ranskasta ja Yhdysvalloista. Käsittelyn keskiössä ovat terveydenhuolto, vesi- ja sähköyhtiöt eri puolilla maailmaa ja maata. Taipaleen esimerkkejä lukiessa hiukset nousevat pystyyn. Omasta kotikaupungistani Raaseporista voisi kertoa vastaavia seikkailuita, ja ilmeisesti melkein joka puolelta maata. Toisaalta Taipale kertoo koomisen tarinan siitä, kuinka Helsingin pysäköintikatokset junailtiin ylikansalliselle yritykselle, minkä seurauksena Helsingillä on ollut vaikeuksia saada mainostilaa itselleen katoksista.

Tässä kirjassa Taipale ei käsittele arkkitehtuuria tai kaavoitusta kovin paljon, mutta sitähän monet näistä asioista sivuavat ja koskevat.

Ne jotka pitivät Bogomoloffin huomautusta aiheellisena, pitivät ehkä Taipaletta kriittisyydessään ”vanhanaikaisena”, ja viittausta ikävään aikaan ennen konsensusta. Ne taas, jotka pitivät huomautusta kehuna, antanevat arvoa sille, että  Taipale kyseenalaistaa, monimutkaistaa ja kritisoi reippaasti ja suorasukaisesti. Taipale on yksi niistä arkkitehdeistä, joka on osaa käyttää kieltä herkullisesti, ja selittää asioita ymmärrettävästi maallikoillekin.

Kaarin Taipale: Kaupunkeja myytävänä. 89 s. Intokustannus 2012.

Arvio on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012