maanantai 5. elokuuta 2013

Asuntopolitiikka - onko sitä?

Nyt se on sanottu ääneen: Suomessa on menossa asuntovarallisuuden uusjako. Sanoja oli Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtaja Ari Pauna. Hän vertaa muutosta 60-luvun maaltamuuttoon (HS 1.6.2013). Aikaisemmin sosiaalipolitiikan asiantuntijat ovat tästä puhuneet,  varoitukset ovat menneet kuuroille korville.

Mutta onko Suomessa asuntopolitiikkaa? Jos ei ole, saako uusi asuntoministeri Pia Viitanen jotain uutta aikaan?

Onko päätös Krunuasuntojen oikeudesta ryhtyä rakennuttamaan valtion tukemia vuokra-asuntoja askel siihen suuntaan, että markkinat eivät saisi vapaasti temmeltää ihmisten perusoikeuden, asumisen kustannuksella? 1500 vuokra-asunnon rakennuttaminen Helsinkiin ja vaatimaton alku, mutta alku kuitenkin. Rakenneongelmia se ei kuitenkaan vielä ratkaise.

Kävin keskusteluja eräiden Ympäristöministeriön korkea-arvoisten virkamiesten kanssa 2000-luvun alussa tehdessäni dokumenttia asumisesta televisioon. He kertoivat EU:sta tulleesta kyselystä vuokralaisten asemasta. ”Emme ole kehdanneet vastata siihen, koska se on Suomessa niin huono.” Siitä alkaen olen odottanut, että joku asuntoministereistä tekisi aloitteen vuokralaisten aseman parantamisesta. Sitä ei ole kuulunut sen enempää silloiselta asuntoministeriltä Suvi-Anne Siimekseltä kuin seuraajiltakaan.

Asunto-orjuus

Suomen asuntokanta on lähinnä omistusasuntoja. On pitkään ollut niin, että asunnon omistaminen on edullisempaa kuin vuokraaminen. Silti kaikki eivät haluaisi omistaa ja ryhtyä pankkien pitkäaikaisiksi orjiksi, jos edullisia vuokra-asuntoja olisi vain saatavissa. Pätkätyöläiset ja opiskelijat eivät helposti saa asuntolainaa ilman säästöjä tai vanhempien apua. Työsuhteistaan ennen eläkeikää irtisanotut vanhemmat eivät ehkä  pysty auttamaan, ja uusi sukupolvi joutuu aloittamaan asuntosäästämisen tyhjästä.

Puhe rakennemuutoksesta koski pääkaupunkiseudun ja muun maan asuntohintojen rajua eriytymistä. Osakehuoneiston neliöhinta on pääkaupunkiseudulla lähes kaksi kertaa suurempi kuin muualla maassa. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuntoneliö vanhassa osakehuoneistossa on keskimäärin 1 639 euroa, pääkaupunkiseudulla  3 466 euroa.

Vastaavasti asumisväljyys on Helsingissä pienin, mutta myös koko maan asumisväljyysluvutkin ovat edelleen Pohjoismaiden pienimmät.

On menossa toisenkinlainen uusjako. Viisikymppisinä työmarkkinoiden ulkopuolelle joutuneet ovat ruvenneet realisoimaan vuosikymmeniä säästämiään asuntojaan voidakseen rahoittaa elämistään. Pankit ovat ruvenneet tarjoamaan asuntoja vastaan ”joustolainoja”, joiden avulla osa asunnoista siirtyy vähitellen pankeille. Hypoteekkipankki tämän houkutuksen taisi ensimmäiseksi tuoda markkinoille. Joillekin elämisen rahoittaminen asuntosäästöillä on pakko, toiset haluavat käyttää itse ”säästönsä”.

Asumisoikeusasunnot liian kalliita

Yhdeksänkymmentäluvun alussa yritettiin kehittää omistusasumisen ja vuokra-asumisen välimuotoa, asumisoikeusasuntoja. Hanke meni kuitenkin pieleen, asumisoikeusasunnoista tuli asukkailleen suhteettoman kalliita. Tuntemani nuori lapsiperhe maksaa 70 neliön asunnosta yli 1000 euron vastiketta kuukaudessa ja lyhentää lisäksi 28 000 euron lainaa. Toisen vanhemman palkka menee kokonaan asumiseen. Ainoiksi eduiksi jää, ettei asunnosta voida sanoa irti kuten vuokra-asunnosta, ja että 28 000 euron säästäminen tuo pesämunan mahdolliseen omistusasuntoon joskus tulevaisuudessa. Kohtuutonta.

Hinnoilla spekuloinnista tullut vaarallinen kansanhuvi

Entinen Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen sanoi Kuntalehteen tekemässäni haastattelussa (KL 5/13), että asuntopulan taustalla on rakennusalan keskittyminen, kilpailun puute ja muut pula-ajoista juontuvat rakenteelliset ongelmat. ”Rakennusliikkeet pääsivät liikaa sopimaan asioista keskenään”, hän huomautti. Hän ehdotti myös Hitas-asuntojen vuokralle panon vaikeuttamista. ”Tämä on hitasin paha vuotokohta, joka nakertaa siltä pohjaa. Alkuperäinen ajatus vääristyy. Asiaa on vaikeaa korjata, mutta alueellisen vuokrasäännöstelyn sallivaa lainsäädäntöä pitäisi minusta harkita”, ehdotti Korpinen.

Korviini osui Pentti Peltoniemen erinomainen radio-ohjelmasarja asuntopolitiikasta  (Ylen ykkönen), jossa kerrottiin kuinka vastaava systeemin hyödyntäminen on Ruotsissa erittäin paheksuttua, ja eräs ministeri joutui jopa eroamaan osallistuttuaan keplotteluihin. Suomessa asuntojen hinnoilla spekulointi on vaarallinen kansanhuvi.

Suomessa on nyt yli miljoona yksinasuvaa ja 74 prosentissa kaikista asunnoista on vain yksi tai kaksi asujaa. Miten tämä vaikuttaa asuntotuotantoon?

Ihastelin vuodenvaihteessa arkkitehtiryhmän kanssa Helsingin ATT:n tuottamien sosiaalisen asuntotuotannon talojen korkeatasoisuutta Kalasatamassa. Näytti, että vastaavissa kovan rahan asunnoissa oli tingitty lähes kaikesta. Mutta Helsingissä kaupungin vuokra-asuntoihin on yli 25 000 hengen jono.
Arkkitehdit tekisivät ja tekevät yhä parempia asuntoja, jos siihen annetaan edellytykset. Asunto-ongelma ei ole kiinni suunnittelijoista, vaan on yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys, jota hoidetaan paitsi rahalla myös lainsäädännöllä - jos hoidetaan. Nyt markkinat temmeltävät vapaasti, mutta asuntopulaa ne eivät taida ikinä ratkaista.

Julkaistu Arkkitehtiuutiset 6-7/2013






torstai 27. kesäkuuta 2013

Työelämän raju muutos koskee etuoikeutettujakin


Arkkitehdit ja toimittajat järjestyksen kourissa


Tuttu espoolainen psykoterapeutti kysyi 90-luvun alussa, mikä arkkitehtejä ja insinöörejä vaivaa, kun hänen vastaanottonsa täyttyy näistä ammattilaisista. Laman ensioireet näkyivät rakennusalalla. Monilta tunnetuiltakin arkkitehdeiltä loppuivat työt seinään, varoittamatta.

Toimistoista irtisanottiin työntekijöitä, jotka perustivat alihankintaryhmiä. Monet työnantajat eivät raaskineet lopettaa pitkiä työsuhteita, vaan maksoivat ”ei mistään”, kunnes menivät konkurssiin. Toimistoja lopetettiin. Opiskelijat eivät päässeet enää opintojensa aikana harjoittelemaan kokeneempien arkkitehtien toimistoihin, kuten oli ollut käytäntö vuosikymmeniä. Jotkut suuntautuivat designiin, jotkut perustivat alihankintayrityksiä.

Tapahtui jokseenkin raaka sukupolven vaihdos. Monet kokeneet arkkitehdit lopettivat toimistonsa ja vetäytyivät eläkkeelle. He olivat työskennelleet vuosikausia tilanteessa, jossa ei tarvinnut pelätä töiden loppuvan eikä murehtia palkkioista, jotka tulivat taksojen mukaan. Heitä ei ollut koulutettu talousajattelijoiksi, vaan etuoikeutetuiksi luovan työn tekijöiksi. Kilpailuviraston toimet taksojen lopettamiseksi kiihdyttivät muutosta.

Arkkitehdin työhön kuului vahva ammattiylpeys, mikä lienee säilynyt muutostenkin kourissa.

Muistan, kuinka 80-luvulla Suomen Kuvalehti teki kyselyn ammattien arvostuksesta, ja arkkitehdit olivat kärjessä. Seuraavassa kyselyssä joskus 90-luvulla arkkitehdit olivat pudonneet jonnekin alapäähän, eivät kuitenkaan koskaan niin alas kuin toimittajat ja kriitikot.

Tämän jälkeen saatiin tottua pätkätöihin, alihankintasopimuksiin ja hintakilpailutukseen. Rakennusala kävi edellä, muut seurasivat perässä. 90-luvun puolivälissä hyväksyttiin lakimuutos, joka salli määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisen. Tämä oli koko työelämän kannalta kohtalokas päätös, enkä oikeastaan koskaan ole tajunnut, miksi ammattijärjestöt taipuivat siihen.

Nuoret työntekijät saivat tottua epävarmuuteen kaikilla aloilla työsuhteensa alussa. Reppufirmat palkkasivat nuorisoa kaupan alalla työsuhteisiin, joissa ei ollut käytännössä mitään irtisanomisaikaa. Töitä saattoi saada päiväksi kerrallaan. Kaikki sosiaalietuudet kuten työterveyshuolto puuttuivat. 

Eräs Stakesin tutkija sanoi minulle 90-luvun lopussa, että pätkätöiden yleistyminen näkyi jo aborttiluvuissa. Hän ei uskaltanut sanoa sitä silloin kuitenkaan julkisesti. Epävarmuus toimeentulosta vaikutti kaikkeen: asunnon hankintaan, lainanottokykyyn, perheen perustamiseen.

Vaikka 90-luvun alun syvästä lamasta selvittiinkin, pätkätyöt ja työttömyys jäivät yleisiksi ja tilanteeseen totuttiin. Maan tavaksi muodostui myös, että yli 50-vuotiaita alettiin irtisanoa, eivätkä he sen jälkeen enää koskaan työllistyneet. Osa suuresta ikäluokasta joutui ja joutuu myymään työuransa aikana säästämänsä varallisuuden, asunnot. Tuloerot kasvoivat ja kasvavat edelleen.
ALA-arkkitehtien ehdotus Käännös voitti Keskustakirjastokilpailun. 
Arkkitehdin ja toimittajan ammattia voi harjoittaa ilman työsuhdetta eläkkeelle jäämättä, ja vahva ammattiylpeys sekä työn mielekkyys motivoivat pitkälle. 1990-luvun ja 2000-luvun harvojen yleisten arkkitehtuurikilpailujen osallistujamäärät olivat hätkähdyttäviä. Äsken ratkenneeseen  Keskustakikirjaston kilpailuun osallistui yli 500 työryhmää, valtava määrä ilmaista tutkimustyötä.

 Loppujen lopuksi näyttää, että arkkitehdit nousivat alhosta. Toimittajien kohdalla tilanne on edelleen kriisiytynyt, eikä loppua näy. Media on nyt rajuimmassa muutosvaiheessa ehkä koko historiansa aikana. Joskus tuntuu, että tiedonvälitystehtäväkin on alkanut unohtua.

Olin vähän aikaa sitten Tampereella seminaarissa, jossa yliopisto koulutti arkkitehtuurin ja journalismin opiskelijoita kirjoittamiseen. Kurssin järjestäminen on hieno idea, ja on jännittävää nähdä tuloksia. Jotenkin luonnostaan siellä tuntui käyvän niin, että arkkitehtiopiskelijat ja toimittajat muodostivat työpareja. Ja heti tuli eteen kysymys, johon jokainen arkkitehtuurista suurelle yleisölle kirjoittava törmää: kieli.

Arkkitehtien keskenään käyttämä ammattikieli on tärkeää mm. täsmällisyyden vuoksi, mutta se ei avaudu ulkopuolisille, ja suuren yleisön foorumeilla ammattikieli vieraannuttaa. Joten arkkitehtien kannattaisi lakata käyttämästä ”journalistisuutta” haukkumasanana, ja opetella kääntämään arkkitehtuurislangia suomeksi. Journalismi olisi arkkitehtuurille välttämätöntä. Tai vielä juhlallisemmin ”Painokoneet seis” –kirjan kirjoittajan Johanna Vehkoon sanoin: ”Hyvä journalismi on jotakin, mitä ilman demokraattinen yhteiskunta ei voi toimia.”
 
Teksti on tilaus julkaisuun, jonka lukijat ovat pääasiassa arkkitehtejä.



torstai 18. huhtikuuta 2013

Pakko maalata


Henry Wuorila-Stenbergin vimmainen introspektio


Jos on tuntenut taiteilijan yli 30 vuotta, ei välttämättä tiedä hänestä paljonkaan. Jos on nähnyt hänen jokseenkin kaikki näyttelynsä alusta pitäen, tietää enemmän. Henry Wuorila-Stenbergin tapauksessa se on jo paljon. Henry Wuorila-Stenberg, 64, on ollut avoin maalauksissaan, ja nyt kirjallisesti omaelämäkerrassaan Hämärän näkijä.

Olen ehkä enemmän tuttavana kuin ystävänä seurannut Wuorila-Stenbergin  taivalta, tavannut vain aika ajoin, mutta välimme ovat olleet suorat ja avoimet. Se johtuu Wuorila-Stenbergistä, joka minusta täysin teeskentelemätön.

Hän on niitä ihmisiä, jotka elävät intensiivisesti, koko ajan vereslihalla. Jos häneltä kysyy, mitä kuuluu, hän ei vastaa ”kiitos hyvää”, vaan kertoo rehellisesti.  Niinpä olen aika ajoin kuullut, että ”en maalaa enää”. Ja hän tosiaan on lopettanut ja aloittanut alusta useamman kerran.  Kuulin häneltä itseltään myös hänen poikansa Kimin sairastumisesta ja kuolemasta, hänen uskonnollisesta kilvoittelustaan buddhismista ortodoksi-kirkon huomaan ja tämän kirjan kirjoittamisesta. Niinä aikoina, jolloin en ole häntä tavannut tai jutellut hänen kanssaan, olen seurannut hänen taidettaan ja tuntenut usein, että luen niistä myös hänen elämäänsä.

”Realistien” huippua

Ehkä hän on myös vaistonnut, että hänen työnsä ovat herättäneet minussa alusta pitäen vastakaikua. Taidehalliin 70-lukunäyttelyssä Realismi ja utopiat 1991 ajattelin, että Wuorila-Stenbergin Saksan kauden työt olivat huippua, ja ne poikkesivat koloristisuudessaan täysin marraskuulaisesta ankeudesta, jota monet muut kantoivat mukanaan.

Ehkä hänen mustavalkoinen kautensa 80- ja 90-lukujen vaihteessa oli ainoa, josta en niin innostunut, vaan huolestuin. Se oli silloin, kun työt olivat esillä Artekissa. Nyt katson niitä toisella tapaa. Olen aina lukenut myös hänen elämäänsä hänen teoksistaan. Se voi olla rasite.

Kirjoitin edellä olevan ennen kuin olin lukenut Hämärän näkijän. Halusin nähdä, seisonko sanojeni takana myös kirjan luettuani. Seison. Kolme päivää, 592 sivua tarkkaan, herkeämättä ja pakottomasti.

Wuorila-Stenberg kutsuu tekstiään uneksi, ”joka ei ole kirjallisuutta”.  Ehkä sivulause on puolustautumista, koska Martti Anhava oli kutsunut hänen tekstiään etukäteen ”hölynpölyksi” – tosissaan vai vitsinä, ei käy ilmi. Hölynpölyä kirja ei missään nimessä ole, vaan kaunistelematon kertomus maallisesta vaelluksesta, itsensä etsimisestä, maailmantuskasta, onnistumisista, epäonnistumisista, hengellisestä hädästä, kärsimyksestä, alkoholista, sairauksista,  ahdistuksesta ja maalaamisesta.

Teksti on vimmaista ja armotonta introspektiota. Tuskin hän kaikkia munauksiaan ja epäonnistumisiaan ihan vakavissaan kertoo, vaan sanoisin ehkä ironisesti tai itseironisesti, ellei hän itse kutsuisi ironiaa silkaksi sadismiksi. Teksti vaikuttaa rehelliseltä. Lähdekritiikin nimissä tietenkin tarkistin muutaman kertomuksen joiltakin osallisilta, ja sain vahvistuksen.

Me kaikki olemme lukeneet omaelämäkertoja, joissa kaunistellaan ja valehdellaan. Ääriesimerkki lienevät Georges Simenonin Intiimit muistelmat (Otava 1990), jotka ovat ilmeisesti täyttä fabulointia. Wuorila-Stenberg kertoo oman tarinansa, muttei säästele, pikemminkin häpäisee itseään. Päivänselvää on tietenkin, että hän haluaa jättää tulevaisuuden tutkijoille oman versionsa ja kuvaa intentionsa pikkutarkasti.

Välillä ihmettelen, kuinka hän voi muistaa niin yksityiskohtaisesti, kun kuitenkin on välillä ollut sekaisin alkoholista tai jostain muusta. Mutta hän on pitänyt päiväkirjaa melkein koko ajan.

Psykoanalyysi vapautti

Henry Wuorila-Stenbergin isä oli sodan käynyt, polion sairastanut ja siitä invalidisoitunut eläinlääkäri. Taiteilija puhuu isästään enemmän kuin sairaanhoitajaäidistään, jota hän kuvaa etäiseksi. Vanhemmat eivät tietenkään innostuneet, kun hän ilmoitti lopettavansa koulun ja haluavansa opiskella taidetta. Niinpä Wuorila-Stenberg ryhtyi koululakkoon ja sai lopulta tahtonsa lävitse. Kun hän ei päässyt Taideakatemian kouluun, hän lähti Italiaan opiskelemaan. Hän jatkoi opintojaan Länsi-Berliinissä 70-luvun alussa ja myöhemmin DDR:ssä, jonne matkusti vain opiskellakseen anatomiaa. DDR:n kuukaudet saivat hänet menettämään uskonsa reaalisosialismiin ja eromaan Kulttuurityöntekijöiden liitosta.  

Vaikka Wuorila-Stenberg antaa ymmärtää, etteivät välit vanhempiin olleet kovin hyvät, hänen kirjeistään ulkomailta ilmenee muuta. Harva voi kirjoittaa niin avoimesti vanhemmilleen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. Ratkaiseva taiteen pariin hakeutumisessa oli isoäiti, joka oli aikanaan opiskellut taidetta.

Myöhemmin Henry Wuorila-Stenberg kävi kuuden vuoden psykoanalyysin, jossa selvitteli suhdettaan isäänsä. Hän maalasi akvarellisarjan isän ja pojan suhteesta – ja minusta myös analyysistään. Se oli esillä hänen retrospektiivisessa näyttelyssään Helsingin taidemuseossa  vuonna 2004.

Valokuva, video ja kuraattorit

Kun olen elänyt saman aikakauden ja nähnyt suurin piirtein saman muutoksen ja näyttelyt, peilaan väkisinkin Wuorila-Stenbergin ajatuksia omiin kokemuksiini. Esimerkiksi 90-luvun ilmapiiri, jolloin valokuvaa ja uusia välineitä kuten videota, juntattiin kuraattorivoimin, oli turhauttava. Suuret kertomukset kuolivat vähäksi aikaa kunnes 2000-luvulla taas alettiin vannoa ”tarinallisuuden” nimeen.

Taidemaalarille höpinät maalaustaiteen kuolemasta olivat ahdistavia. Ei valokuva tappanut aikanaan maalausta, eikä elokuva valokuvaa, televisio elokuvaa eikä videotaide muita taiteen tekemisen muotoja. Mutta näitä kuolemantuomion julistajia saatiin kuunnella niin paljon, että minäkin kyllästyin jossain vaiheessa, ja pidin pientä taukoa näyttelyistä. Onneksi asiat suhteutuvat aina ajan kuluessa.

80-luvulla maalaustaiteen julistettiin nopeasti reagoivana kulkevan taiteen kärjessä. Uusekspressionistit olivat sankareita niin Saksassa, Italiassa kuin Suomessakin. 90-luvulla he olivat keski-ikäisiä äijiä, joiden maailmantuska ei olisi voinut vähempää kiinnostaa feminismiä julistavia kriitikoita.

Kuraattoripainotuksen mukana alettiin suosia yhteisnäyttelyitä, joissa kuraattorin ”näkemys” oli tärkeämpi kuin näyttelyssä esillä olevat taiteilijat. Onneksi tämäkin kuten se feminismin muoto, jossa haukkujen perusteeksi riitti taiteilijan keski-ikäisyys ja sukupuoli, on tasaantunut. On toki oikein, että kannustettiin hyviä naistaiteilijoita, mutta kaksinkertainen diskriminaatio heidän miespuolisia kollegojaan kohtaan oli raskasta aikaa Wuorila-Stenbergille ja monille muille ”turhille pojille”.

Sivullisuus

Henry Wuorila-Stenberg on kokenut itsensä koko ajan toiseksi, sivulliseksi, ulkopuoliseksi. Mutta sekin on osittain sukupolvikokemus. Se on myös rasitetta romanttisesta taiteilijakuvasta, jonka mukaan hyvä taide nousee kärsimyksestä, eikä taiteilija voi odottaa tunnustusta elinaikanaan. Tämä on leimannut koko 70-luvulla työnsä aloittaneen (mies)taiteilijapolvea, myös kirjailijoita ja säveltäjiä. Entä miten eksistentialismi,  kirjallisuudessa Sartre, Camus, T.S. Eliot ja Sandemose vaikuttivat Suomen sodanjälkeisen sivistyneistön ja myös taiteilijakunnan tajuntaan? Sivullisuuden kokemus omaperäisen taiteen välttämättömänä edellytyksenä oli ajan käännetyn kirjallisuuden teema. 

Henry Wuorila-Stenberg ei väitä olleensa minkään neljän koplan vainon uhri tai edes sorrettu, mutta ei ole kokenut saaneensa tarpeeksi ymmärrystä. Totta kai halpamaiset huomautukset esimerkiksi hyötymisestä vaimonsa asemasta ovat loukkaavia. Mutta on Wuorila-Stenberg saanutkin paljon. Ei hän syytäkään muita, ainoastaan itseään. Hänelle kuten monelle muullekin taiteilijalle tuntuu arvostamiensa kollegojen tunnustus olevan paljon tärkeämpää kuin mikään muu.

Henry Wuorila-Stenbergin kohdalla saksalaisen kulttuuriperinnön vaikutus hänen taiteeseensa on ilmeistä, ja hän analysoi sitä itsekin. Osa taiteilijakunnasta eli varsinkin 90-luvulla anglosaksisista vaikutteista. Wuorila-Stenberg ihailee Rothkoa, Naumania ja monia muita, mutta saksalaiset 20-30 –luvun sekä 80-luvun eskpressionistit ja kauempaa Grünewald ovat ennen kaikkea sitä, mistä hän on ammentanut. Italiassa hän kertoo myöhemmin viehättyneensä nimenomaan varhaisrenessanssista.

Sosiaalinen omatunto, empatia köyhiä ja sorrettuja kohtaan ovat myös Wuorila-Stenbergin pohdintoja sekä taiteessaan että kirjassa. Hän on järkyttynyt sekä yhteiskunnan että taidemaailman raakuudesta, ja haluaa kulkea omaa tietänsä -  vastavirtaan.

Henry Wuorila-Stenberg: Hämärän näkijä, Like 2013, 592 sivua.

Julkaistu Taidelehti 2/2013

























sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kekkosen vuorineuvoshovin rakennusvienti



Jyrki Koulumies: Kohtalona Kostamus. Risto Kangas-Ikkalan muistelmat, Siltala 2012, 224 s.

Kertomus Kostamuksen ja Svetogorskin rakennushankkeista on sodanjälkeisen taloushistoriamme suuria vaiheita, insinöörivetoisia miljardiprojekteja ja elementtiteollisuuden koekenttiä, joista arkkitehdit loistivat lähes kokonaan poissaolollaan tai jos olivat mukana, eivät keränneet mainetta ja kunniaa. Olisiko elementtiteollisuudella niin hallitsevaa osuutta suomalaisessa rakentamisessa ilman kiireessä toteutettuja Kostamusta ja Svetogorskia?

Diplomi-insinööri Risto Kangas-Ikkala (s. 1937) oli hankkeita toteuttaneen Finn-Stroin toimitusjohtaja 70-luvun alusta vuoteen 1988. 

Suomalaiset rakennusyhtiöt (Polar, Haka, Insinöörityö, Palmberg, Puolimatka, Teräsbetoni ja YIT)  perustivat Finn-Stroin 1972 alun perin Svetogorskin teollisuusrakentamisen neuvotteluosapuoleksi ja toteuttajaksi. Sittemmin Finn-Stroi toteutti Kostamuksen sekä joitakin teollisuusrakennuksia eri puolille Neuvostoliittoa.

Kangas-Ikkala kertoilee kiihkottomasti vaiheista, joita hän katseli aitiopaikalta.  Aikalaisille on saattanut jäädä kuva, että suuret hankkeet Neuvostoliitossa olivat presidentti Kekkosen ansiota, mutta Kangas-Ikkalan näkökulmasta poliitikot lähinnä häiritsivät neuvotteluja, joita molemmin puolin hoitivat ammattimiehet.

Sopimusneuvotteluihin liittyi kaikenlaista sopankeittoa, johon vuorineuvoskaarti sotki kauhansa ja mausteensa. Nykynäkökulmasta esimerkiksi neuvottelujen vauhdittamiseksi Skanskalta ostettu hämäystarjous näyttää jokseenkin epärehelliseltä.
"Osakkaat sopivat Skanskan kanssa, että suomalaiset maksavat 10 miljoonaa markkaa siitä, että Skanska tekee neuvostoliittolaisille selvästi suomalaisten tekemiä tarjouksia kalliimman tarjouksen", kertoo Kangas-Ikkala. Rikos taitaa olla vanhentunut?

 ”Maan tapa” eli rakennusalan vuorineuvosten politikointi ja hääräily vähän kaikessa, ei vähiten Kekkosen saunassa, saa jonkin verran uutta valaistusta Kangas-Ikkalan kertomuksista, joskin vaikuttaa, ettei hänkään vielä kerro ihan kaikkea, ja pöyristyttävimmätkin metkut hän kertoo kiihkotta.

Sivuseikkana Kangas-Ikkala mainitsee esimerkiksi, kuinka tonttimaata hankittiin mm. Espoosta ja samalla hoideltiin ”sopiva asemakaava”. "Onnistuminen tonttien hankinnassa kulki usein käsi kädessä puoluerahoituksen kanssa. (---) Se oli maan tapa." Niin varmaan järjestyi moni muukin kaava 60- ja 70 –luvuilla, ja seuraukset näkyvät ympärillämme.

Svetogorskin rakennustyömaat työllistivät yli kymmenen vuoden ajan tuhatkunta suomalaista, Kostamus taas parhaina vuosina 1977-82 jopa 3700. Finn-Stroin osakkaille oli kotiutettu voittoja viidentoista vuoden aikana noin kuusi miljardia markkaa, joista ei maksettu veroja. Osakkaiden tonttikaupat johtivat  osaltaan Kangas-Ikkalan arvion mukaan maan hinnan tuntuvaan
nousuun ja vauhtisokeuteen 80-luvulla. Polar sai Forumin rakentamisen ilman kilpailua, Haka puolestaan Itäkeskuksen.  



Vauhtisokeuden seuraukset tiedämme, Finn-Stroin osakkaista ei ole monta yhtiötä jäljellä, eikä ole voitoistakaan.  Eikä syntynyt myöskään rakennusyhteistyön traditiota, jota jatkaa rajanaapurin kanssa.



Harmittaa, ettei kustannustoimittaja ole vaivautunut korjaamaan tekstistä kaksois-passiiveja ja muita kielioppivirheitä.





Teksti on julkaistu Arkkitehtilehdessä numero 1/2013.