Arkkitehti-lehti ja AU
järjestivät lokakuun alussa kirjoittajatapaamisen. Siitä puhe mistä puute,
näitä keskusteluja arkkitehtuurista kirjoittamisen vähäisyydestä on käyty
vuosikymmenten aikana monia, eikä aiheetta.
Minusta arkkitehtuuri kaipaa
ennen kaikkea journalismia. Tekisi mieleni kärjistää, että journalismi olisi jopa
tärkeämpää kuin arkkitehtuurin kritiikki, mutta ei se aivan niin ole: sitä
paitsi minusta kritiikkikin on journalismia, ja sitäkin koskevat myös journalismin
eettiset säännöt (mm. jääviydestä).
Arkkitehtuurin kehityksen
kannalta toki valmiiden rakennusten arviointi, jota on lähinnä ammattilehdissä,
on tärkeää. Mutta vähintään yhtä tärkeää olisi, että koko mediassa lisättäisiin
myös ymmärrystä maankäytön, kaavoituksen ja rakentamisen ongelmista
konkreettisten esimerkkien avulla päivittäin, osana normaalia uutistoimintaa
sekä kulttuuria. Tulevaisuus on siinä, mitä ei ole vielä alettu rakentaa, ja
näiden näkymien selvittäminen ja arviointi on sitä, millä voisi olla paljon
vaikutusta rakennetun ympäristömme muotoutumiseen. Tämä palvelisi suurta
yleisöä, demokratiaa ja tietenkin myös arkkitehtuuria.
Suuren yleisön keskuudessa on
tietämättömyyttä ja kummallisia ennakkoluuloja aivan perusasioista. Kunnallisvaalikamppailun
aikana eräs ehdokas mainosti, että arkkitehtuurikilpailut olisivat hyvä
leikkauskohde.
Arkkitehtuurikilpailujen,
jopa yleisten kilpailujen kustannukset ovat pikkiriikkinen osa rakennuksen
kokonaiskustannuksista. Tätä on laskettu mm. Espoossa. Jos kunnallisvaaliehdokkaan idea
kilpailukustannusten tutkimisesta toteutettaisiin valtakunnallisesti, selviäisi
sekin, miten suuri merkitys nimenomaan yleisillä kilpailuilla on ollut sekä
arkkitehtuurin että rakennetun ympäristön kehityksessä, ja ettei yleinen
kilpailu ole välttämättä oleellisesti kutsukilpailua kalliimpi.
Kutsukilpailussa turvaudutaan
enimmäkseen ennestään hyviksi havaittuihin tekijöihin. Tämä näkyy mm.
Helsingissä, jossa tärkeät suunnittelukohteet tuntuvat keskittyvän muutamiin
toimistoihin. Espoossa kokeiltiin yleisiä kilpailuja jopa pienempien julkisten
rakennusten suunnittelussa, ja saatiin uusia ideoita ja nimiä esille.
80-luvulla jokseenkin
jokainen arkkitehtuurikilpailu uutisoitiin ja arvioitiin laajalti mediassa. Nyt
kilpailuja on paljon vähemmän, mutta niistä ei puhuta julkisuudessa. Taidepuhe
on vähentynyt ja kaventunut mediassa, valtaosa teoksista jää ilman yhtään
mainintaa. Tämä ei ole välttämättä johtunut palstamäärien pienentymisestä, vaan
siitä, että nykyisessä arvorelativismissa kaikki on kulttuuria (ja designia) ja
ennen viihteeksi koetut kaupalliset ilmiöt on mahdutettu samoille sivuille.
Ongelma ei ole siinä, missä kulkee viihteen ja taiteen raja, vaan siinä, mikä
on kulttuurisesti merkityksellistä ja tärkeää.
Jonkun on pakko arvottaa. Voidaan siis ajatella, että jopa
kulttuuriuutisen aiheesta päättäminen on kriittinen, arvottava teko.
Tapasin äskettäin sattumalta
vanhan kaverini Erkki Jokiniemen, jonka
20-vuotisen urakka, kuvitettu suomi-englanti-suomi –rakennussanakirja Nikolas Daviesin kanssa julkaistiin
keväällä (Rakennustieto, 2012). Tällaisen teoksen ilmestyminen on minun toimittajakäsitykseni
mukaan uutinen, ja sen pitäisi ylittää uutiskynnys ennemmin kuin jonkin
Voice-voittajan platinaa tavoitteleva ensilevy (HS- kulttuurin pääuutinen
29.10.). Mutta kirjan ilmestymistä ei mainittu mediassa, mikä on yksinkertaisesti
tiedonvälityksen laiminlyömistä.
Arkkitehtuurin tarkemman seuraamisen,
uutisoinnin ja arvioinnin puolesta puhuisi myös, että se koskettaa joka ikistä
ihmistä ja on siksi tiedonvälityksellisesti paljon tärkeämpi kuin jonkin
levyteollisuuden tuotantokoneiston huikein mainosrahoin lanseeraama kehno,
mutta suosittu tuote.
Mediassa on ehkä vähitellen
alettu tajuta, ettei internetin kanssa voi kilpailla kuin erikoistiedoilla ja
taustoituksella, tämä koskee myös arkkitehtuuria. Tähän tulokseen on tultu jo
monissa eurooppalaisissa mediayhtiöissä. Suomessa erikoistoimittajat on jo
melkein kautta linjan korvattu yleistoimittajilla. Mutta ehkä arkkitehtuurin
erikoistoimittajiakin tulee lehdistöön lähivuosina, ja sitä tarvitsisivat sekä
yleisö, arkkitehtuuri että media.
Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012 lehdessä