Journalismia vai kritiikkiä?

Arkkitehti-lehti ja AU järjestivät lokakuun alussa kirjoittajatapaamisen. Siitä puhe mistä puute, näitä keskusteluja arkkitehtuurista kirjoittamisen vähäisyydestä on käyty vuosikymmenten aikana monia, eikä aiheetta. 

Minusta arkkitehtuuri kaipaa ennen kaikkea journalismia. Tekisi mieleni kärjistää, että journalismi olisi jopa tärkeämpää kuin arkkitehtuurin kritiikki, mutta ei se aivan niin ole: sitä paitsi minusta kritiikkikin on journalismia, ja sitäkin koskevat myös journalismin eettiset säännöt (mm. jääviydestä). 

Arkkitehtuurin kehityksen kannalta toki valmiiden rakennusten arviointi, jota on lähinnä ammattilehdissä, on tärkeää. Mutta vähintään yhtä tärkeää olisi, että koko mediassa lisättäisiin myös ymmärrystä maankäytön, kaavoituksen ja rakentamisen ongelmista konkreettisten esimerkkien avulla päivittäin, osana normaalia uutistoimintaa sekä kulttuuria. Tulevaisuus on siinä, mitä ei ole vielä alettu rakentaa, ja näiden näkymien selvittäminen ja arviointi on sitä, millä voisi olla paljon vaikutusta rakennetun ympäristömme muotoutumiseen. Tämä palvelisi suurta yleisöä, demokratiaa ja tietenkin myös arkkitehtuuria.

Suuren yleisön keskuudessa on tietämättömyyttä ja kummallisia ennakkoluuloja aivan perusasioista. Kunnallisvaalikamppailun aikana eräs ehdokas mainosti, että arkkitehtuurikilpailut olisivat hyvä leikkauskohde.

Arkkitehtuurikilpailujen, jopa yleisten kilpailujen kustannukset ovat pikkiriikkinen osa rakennuksen kokonaiskustannuksista. Tätä on laskettu  mm. Espoossa. Jos kunnallisvaaliehdokkaan idea kilpailukustannusten tutkimisesta  toteutettaisiin valtakunnallisesti, selviäisi sekin, miten suuri merkitys nimenomaan yleisillä kilpailuilla on ollut sekä arkkitehtuurin että rakennetun ympäristön kehityksessä, ja ettei yleinen kilpailu ole välttämättä oleellisesti kutsukilpailua kalliimpi.

Kutsukilpailussa turvaudutaan enimmäkseen ennestään hyviksi havaittuihin tekijöihin. Tämä näkyy mm. Helsingissä, jossa tärkeät suunnittelukohteet tuntuvat keskittyvän muutamiin toimistoihin. Espoossa kokeiltiin yleisiä kilpailuja jopa pienempien julkisten rakennusten suunnittelussa, ja saatiin uusia ideoita ja nimiä esille.

80-luvulla jokseenkin jokainen arkkitehtuurikilpailu uutisoitiin ja arvioitiin laajalti mediassa. Nyt kilpailuja on paljon vähemmän, mutta niistä ei puhuta julkisuudessa. Taidepuhe on vähentynyt ja kaventunut mediassa, valtaosa teoksista jää ilman yhtään mainintaa. Tämä ei ole välttämättä johtunut palstamäärien pienentymisestä, vaan siitä, että nykyisessä arvorelativismissa kaikki on kulttuuria (ja designia) ja ennen viihteeksi koetut kaupalliset ilmiöt on mahdutettu samoille sivuille. Ongelma ei ole siinä, missä kulkee viihteen ja taiteen raja, vaan siinä, mikä on kulttuurisesti merkityksellistä ja tärkeää.  Jonkun on pakko arvottaa. Voidaan siis ajatella, että jopa kulttuuriuutisen aiheesta päättäminen on kriittinen, arvottava teko.

Tapasin äskettäin sattumalta vanhan kaverini Erkki Jokiniemen, jonka 20-vuotisen urakka, kuvitettu suomi-englanti-suomi –rakennussanakirja Nikolas Daviesin kanssa julkaistiin keväällä (Rakennustieto, 2012). Tällaisen teoksen  ilmestyminen on minun toimittajakäsitykseni mukaan uutinen, ja sen pitäisi ylittää uutiskynnys ennemmin kuin jonkin Voice-voittajan platinaa tavoitteleva ensilevy (HS- kulttuurin pääuutinen 29.10.). Mutta kirjan ilmestymistä ei mainittu mediassa, mikä on yksinkertaisesti tiedonvälityksen laiminlyömistä.

Arkkitehtuurin tarkemman seuraamisen, uutisoinnin ja arvioinnin puolesta puhuisi myös, että se koskettaa joka ikistä ihmistä ja on siksi tiedonvälityksellisesti paljon tärkeämpi kuin jonkin levyteollisuuden tuotantokoneiston huikein mainosrahoin lanseeraama kehno, mutta suosittu tuote. 

Mediassa on ehkä vähitellen alettu tajuta, ettei internetin kanssa voi kilpailla kuin erikoistiedoilla ja taustoituksella, tämä koskee myös arkkitehtuuria. Tähän tulokseen on tultu jo monissa eurooppalaisissa mediayhtiöissä. Suomessa erikoistoimittajat on jo melkein kautta linjan korvattu yleistoimittajilla. Mutta ehkä arkkitehtuurin erikoistoimittajiakin tulee lehdistöön lähivuosina, ja sitä tarvitsisivat sekä yleisö, arkkitehtuuri että media. 

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012 lehdessä

 

Journalismia vai kritiikkiä?

-->

Arkkitehti-lehti ja AU järjestivät lokakuun alussa kirjoittajatapaamisen. Siitä puhe mistä puute, näitä keskusteluja arkkitehtuurista kirjoittamisen vähäisyydestä on käyty vuosikymmenten aikana monia, eikä aiheetta. 

Minusta arkkitehtuuri kaipaa ennen kaikkea journalismia. Tekisi mieleni kärjistää, että journalismi olisi jopa tärkeämpää kuin arkkitehtuurin kritiikki, mutta ei se aivan niin ole: sitä paitsi minusta kritiikkikin on journalismia, ja sitäkin koskevat myös journalismin eettiset säännöt (mm. jääviydestä). 

Arkkitehtuurin kehityksen kannalta toki valmiiden rakennusten arviointi, jota on lähinnä ammattilehdissä, on tärkeää. Mutta vähintään yhtä tärkeää olisi, että koko mediassa lisättäisiin myös ymmärrystä maankäytön, kaavoituksen ja rakentamisen ongelmista konkreettisten esimerkkien avulla päivittäin, osana normaalia uutistoimintaa sekä kulttuuria. Tulevaisuus on siinä, mitä ei ole vielä alettu rakentaa, ja näiden näkymien selvittäminen ja arviointi on sitä, millä voisi olla paljon vaikutusta rakennetun ympäristömme muotoutumiseen. Tämä palvelisi suurta yleisöä, demokratiaa ja tietenkin myös arkkitehtuuria.

Suuren yleisön keskuudessa on tietämättömyyttä ja kummallisia ennakkoluuloja aivan perusasioista. Kunnallisvaalikamppailun aikana eräs ehdokas mainosti, että arkkitehtuurikilpailut olisivat hyvä leikkauskohde.

Arkkitehtuurikilpailujen, jopa yleisten kilpailujen kustannukset ovat pikkiriikkinen osa rakennuksen kokonaiskustannuksista. Tätä on laskettu  mm. Espoossa. Jos kunnallisvaaliehdokkaan idea kilpailukustannusten tutkimisesta  toteutettaisiin valtakunnallisesti, selviäisi sekin, miten suuri merkitys nimenomaan yleisillä kilpailuilla on ollut sekä arkkitehtuurin että rakennetun ympäristön kehityksessä, ja ettei yleinen kilpailu ole välttämättä oleellisesti kutsukilpailua kalliimpi.

Kutsukilpailussa turvaudutaan enimmäkseen ennestään hyviksi havaittuihin tekijöihin. Tämä näkyy mm. Helsingissä, jossa tärkeät suunnittelukohteet tuntuvat keskittyvän muutamiin toimistoihin. Espoossa kokeiltiin yleisiä kilpailuja jopa pienempien julkisten rakennusten suunnittelussa, ja saatiin uusia ideoita ja nimiä esille.

80-luvulla jokseenkin jokainen arkkitehtuurikilpailu uutisoitiin ja arvioitiin laajalti mediassa. Nyt kilpailuja on paljon vähemmän, mutta niistä ei puhuta julkisuudessa. Taidepuhe on vähentynyt ja kaventunut mediassa, valtaosa teoksista jää ilman yhtään mainintaa. Tämä ei ole välttämättä johtunut palstamäärien pienentymisestä, vaan siitä, että nykyisessä arvorelativismissa kaikki on kulttuuria (ja designia) ja ennen viihteeksi koetut kaupalliset ilmiöt on mahdutettu samoille sivuille. Ongelma ei ole siinä, missä kulkee viihteen ja taiteen raja, vaan siinä, mikä on kulttuurisesti merkityksellistä ja tärkeää.  Jonkun on pakko arvottaa. Voidaan siis ajatella, että jopa kulttuuriuutisen aiheesta päättäminen on kriittinen, arvottava teko.

Tapasin äskettäin sattumalta vanhan kaverini Erkki Jokiniemen, jonka 20-vuotisen urakka, kuvitettu suomi-englanti-suomi –rakennussanakirja Nikolas Daviesin kanssa julkaistiin keväällä (Rakennustieto, 2012). Tällaisen teoksen  ilmestyminen on minun toimittajakäsitykseni mukaan uutinen, ja sen pitäisi ylittää uutiskynnys ennemmin kuin jonkin Voice-voittajan platinaa tavoitteleva ensilevy (HS- kulttuurin pääuutinen 29.10.). Mutta kirjan ilmestymistä ei mainittu mediassa, mikä on yksinkertaisesti tiedonvälityksen laiminlyömistä.

Arkkitehtuurin tarkemman seuraamisen, uutisoinnin ja arvioinnin puolesta puhuisi myös, että se koskettaa joka ikistä ihmistä ja on siksi tiedonvälityksellisesti paljon tärkeämpi kuin jonkin levyteollisuuden tuotantokoneiston huikein mainosrahoin lanseeraama kehno, mutta suosittu tuote. 

Mediassa on ehkä vähitellen alettu tajuta, ettei internetin kanssa voi kilpailla kuin erikoistiedoilla ja taustoituksella, tämä koskee myös arkkitehtuuria. Tähän tulokseen on tultu jo monissa eurooppalaisissa mediayhtiöissä. Suomessa erikoistoimittajat on jo melkein kautta linjan korvattu yleistoimittajilla. Mutta ehkä arkkitehtuurin erikoistoimittajiakin tulee lehdistöön lähivuosina, ja sitä tarvitsisivat sekä yleisö, arkkitehtuuri että media. 

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012 lehdessä

 

Journalismia vai kritiikkiä?

Arkkitehti-lehti ja AU järjestivät lokakuun alussa kirjoittajatapaamisen. Siitä puhe mistä puute, näitä keskusteluja arkkitehtuurista kirjoittamisen vähäisyydestä on käyty vuosikymmenten aikana monia, eikä aiheetta. 

Minusta arkkitehtuuri kaipaa ennen kaikkea journalismia. Tekisi mieleni kärjistää, että journalismi olisi jopa tärkeämpää kuin arkkitehtuurin kritiikki, mutta ei se aivan niin ole: sitä paitsi minusta kritiikkikin on journalismia, ja sitäkin koskevat myös journalismin eettiset säännöt (mm. jääviydestä). 

Arkkitehtuurin kehityksen kannalta toki valmiiden rakennusten arviointi, jota on lähinnä ammattilehdissä, on tärkeää. Mutta vähintään yhtä tärkeää olisi, että koko mediassa lisättäisiin myös ymmärrystä maankäytön, kaavoituksen ja rakentamisen ongelmista konkreettisten esimerkkien avulla päivittäin, osana normaalia uutistoimintaa sekä kulttuuria. Tulevaisuus on siinä, mitä ei ole vielä alettu rakentaa, ja näiden näkymien selvittäminen ja arviointi on sitä, millä voisi olla paljon vaikutusta rakennetun ympäristömme muotoutumiseen. Tämä palvelisi suurta yleisöä, demokratiaa ja tietenkin myös arkkitehtuuria.

Suuren yleisön keskuudessa on tietämättömyyttä ja kummallisia ennakkoluuloja aivan perusasioista. Kunnallisvaalikamppailun aikana eräs ehdokas mainosti, että arkkitehtuurikilpailut olisivat hyvä leikkauskohde.

Arkkitehtuurikilpailujen, jopa yleisten kilpailujen kustannukset ovat pikkiriikkinen osa rakennuksen kokonaiskustannuksista. Tätä on laskettu  mm. Espoossa. Jos kunnallisvaaliehdokkaan idea kilpailukustannusten tutkimisesta  toteutettaisiin valtakunnallisesti, selviäisi sekin, miten suuri merkitys nimenomaan yleisillä kilpailuilla on ollut sekä arkkitehtuurin että rakennetun ympäristön kehityksessä, ja ettei yleinen kilpailu ole välttämättä oleellisesti kutsukilpailua kalliimpi.

Kutsukilpailussa turvaudutaan enimmäkseen ennestään hyviksi havaittuihin tekijöihin. Tämä näkyy mm. Helsingissä, jossa tärkeät suunnittelukohteet tuntuvat keskittyvän muutamiin toimistoihin. Espoossa kokeiltiin yleisiä kilpailuja jopa pienempien julkisten rakennusten suunnittelussa, ja saatiin uusia ideoita ja nimiä esille.

80-luvulla jokseenkin jokainen arkkitehtuurikilpailu uutisoitiin ja arvioitiin laajalti mediassa. Nyt kilpailuja on paljon vähemmän, mutta niistä ei puhuta julkisuudessa. Taidepuhe on vähentynyt ja kaventunut mediassa, valtaosa teoksista jää ilman yhtään mainintaa. Tämä ei ole välttämättä johtunut palstamäärien pienentymisestä, vaan siitä, että nykyisessä arvorelativismissa kaikki on kulttuuria (ja designia) ja ennen viihteeksi koetut kaupalliset ilmiöt on mahdutettu samoille sivuille. Ongelma ei ole siinä, missä kulkee viihteen ja taiteen raja, vaan siinä, mikä on kulttuurisesti merkityksellistä ja tärkeää.  Jonkun on pakko arvottaa. Voidaan siis ajatella, että jopa kulttuuriuutisen aiheesta päättäminen on kriittinen, arvottava teko.

Tapasin äskettäin sattumalta vanhan kaverini Erkki Jokiniemen, jonka 20-vuotisen urakka, kuvitettu suomi-englanti-suomi –rakennussanakirja Nikolas Daviesin kanssa julkaistiin keväällä (Rakennustieto, 2012). Tällaisen teoksen  ilmestyminen on minun toimittajakäsitykseni mukaan uutinen, ja sen pitäisi ylittää uutiskynnys ennemmin kuin jonkin Voice-voittajan platinaa tavoitteleva ensilevy (HS- kulttuurin pääuutinen 29.10.). Mutta kirjan ilmestymistä ei mainittu mediassa, mikä on yksinkertaisesti tiedonvälityksen laiminlyömistä.

Arkkitehtuurin tarkemman seuraamisen, uutisoinnin ja arvioinnin puolesta puhuisi myös, että se koskettaa joka ikistä ihmistä ja on siksi tiedonvälityksellisesti paljon tärkeämpi kuin jonkin levyteollisuuden tuotantokoneiston huikein mainosrahoin lanseeraama kehno, mutta suosittu tuote. 

Mediassa on ehkä vähitellen alettu tajuta, ettei internetin kanssa voi kilpailla kuin erikoistiedoilla ja taustoituksella, tämä koskee myös arkkitehtuuria. Tähän tulokseen on tultu jo monissa eurooppalaisissa mediayhtiöissä. Suomessa erikoistoimittajat on jo melkein kautta linjan korvattu yleistoimittajilla. Mutta ehkä arkkitehtuurin erikoistoimittajiakin tulee lehdistöön lähivuosina, ja sitä tarvitsisivat sekä yleisö, arkkitehtuuri että media. 

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012 lehdessä

 

Kaupungitko konserneja?

Kun Kaarin Taipaleen uusi pamfletti Kaupunkeja myytävänä julkistettiin kunnallisvaalien alla lokakuussa eduskunnan lisärakennuksessa, paikalle kutsutuista ehdokkaista kokoomuksen Harry Bogomoloff tiivisti kritiikkinsä huudahtamalla,  että tämähän on kuin suoraan 60-luvulta. Taipale ei näyttänyt pahastuvan kommentista, ja yleisö nauroi, luultavasti monesta eri syystä.

Halu päästä valtuustoon tuskin olivat ainoa syy julkaista kirja vaalien alla. Taipale, joka oli sosialidemokraattien ehdokas kunnallisvaaleissa ja pääsi valtuustoon varalle, tiesi ajankohdan otolliseksi keskustelun syntymiselle julkisten palveluiden ulkoistamisesta.

Itse asia ei siis ole vanhentunut vaalien myötä, vaan uskoisin, että kirja antaisi mietittävää sekä uusille valtuutetuille, virkamiehille että Taipaleen puoluetovereille, joista osa paasaa yhtä innoissaan palvelujen yksityistämisen edullisuudesta tai kaupunkien vetovoimaisuudesta kuin kokoomuslaisetkin.

Näin design-vuotena tätä vetovoimapuhetta on saatu jopa kulttuurin ja suunnittelun alueella kuulla silmät ja suut täyteen. On hyvä, että joku vaivautuu katsomaan fraseologian taakse. Ja on hyvä, että yliopistomaailmasta tulee varoituksen sanoja. Taipale ei ole ainoa tutkija, joka on kyseenalaistanut markkinoiden kykyä hoitaa palveluita, varoittaa demokratiavajeesta eli päätöksenteon valumisesta poliittisesti valittujen elinten ulkopuolelle sekä palvelujen saatavuuden tasa-arvon rapautumisesta. 

Taipale huomauttaa, että palvelujen palauttaminen yksityisiltä kunnille on maailmalla yhtä yleistä kuin ulkoistaminen, ellei vähitellen yleisempääkin, ja hän kertoo esimerkkejä mm. Ranskasta ja Yhdysvalloista. Käsittelyn keskiössä ovat terveydenhuolto, vesi- ja sähköyhtiöt eri puolilla maailmaa ja maata. Taipaleen esimerkkejä lukiessa hiukset nousevat pystyyn. Omasta kotikaupungistani Raaseporista voisi kertoa vastaavia seikkailuita, ja ilmeisesti melkein joka puolelta maata. Toisaalta Taipale kertoo koomisen tarinan siitä, kuinka Helsingin pysäköintikatokset junailtiin ylikansalliselle yritykselle, minkä seurauksena Helsingillä on ollut vaikeuksia saada mainostilaa itselleen katoksista.

Tässä kirjassa Taipale ei käsittele arkkitehtuuria tai kaavoitusta kovin paljon, mutta sitähän monet näistä asioista sivuavat ja koskevat.

Ne jotka pitivät Bogomoloffin huomautusta aiheellisena, pitivät ehkä Taipaletta kriittisyydessään ”vanhanaikaisena”, ja viittausta ikävään aikaan ennen konsensusta. Ne taas, jotka pitivät huomautusta kehuna, antanevat arvoa sille, että  Taipale kyseenalaistaa, monimutkaistaa ja kritisoi reippaasti ja suorasukaisesti. Taipale on yksi niistä arkkitehdeistä, joka on osaa käyttää kieltä herkullisesti, ja selittää asioita ymmärrettävästi maallikoillekin.

Kaarin Taipale: Kaupunkeja myytävänä. 89 s. Intokustannus 2012.

Arvio on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012