torstai 9. helmikuuta 2012

WOW, VAU, he eivät tiedä mistä puhuvat



Postmodernismilla oli minusta vapauttava vaikutus myös suomalaiseen arkkitehtuuriin. Ja kun se tuli hieman jälkijunassa tänne, olivat pahimmat ylilyönnit ja lavastuselementit jo karisseet matkan varrella pois. Tylsin ryppyotsaisuus ja suunnitteluahdasmielisyys saivat väistyä moniarvoisempien katsantokantojen tieltä.

Siis edistystä tapahtui, vaikka postmodernismin määrittely toki oli lähes yhtä sekavaa kuin vau-arkkitehtuurin. Nämä sanat eivät tosin ole vertailukelpoisia. Postmodernismiin historismeineen liittyi vakavaakin teoreettista pohdintaa, vau taitaa olla puhdasta mielikuvamarkkinointia. Ilmankos sitä viljelevät lähinnä kunnallispoliitikot. Kestääkö vau mitään älyllistä tarkastelua? Pyydän Rakennustaiteen museosta kaikkea mahdollista kirjallisuutta vausta. Tulos on nolla, löytyy vain singaporelainen toimisto nimeltä WOW.

Pertti Mustosen kronikassa Helsingin Kaupunkisuunnitteluvirastosta Maija Anttila ennustaa ”wow-arkkitehtuurin olevan jatkossa keskeinen tekijä kaupunkien vetovoiman kehittäjänä”. Samalla sivulla Pekka Korpinen ”haluaa Helsinkiin paljon wowta”. Kirjan mukaan Pikku-Huopalahti ja Kiasma ovat vauta, samaten Kiasma, ja merinäkymä Suomenlinnasta kaupunkiin tultaessa on myös vau. Sama käsitesekasotku ilmeni eräässä tv-ohjelmassa, jossa verrattiin arkkitehtuurikilpailujen voittaneita ehdotuksia toteutuneisiin – sinänsä aiheellinen vertailu - , vauta edustivat Vuosaaren "pilvenpiirtäjä" Cirrus ja Kampin kauppakeskus.

Käsitesotku näkyy nykyään jatkuvasti. Luodaan mielikuvaa, että vaun puolesta puhujat ovat avarakatseisia ja tulevaisuususkoisia ja vastustajat vanhanaikaisia tylsimyksiä. Mitä siis kannatetaan ja mitä vastustetaan, kun puhutaan vausta?

Muistan 80-luvulta Rakennustaiteen museosta Zaha Hadidin, ujon irakilaistaustaisen brittinaisen, jonka suunnitelmia pidin mahdottomina utopioina. Myös hollantilainen Rem Koolhaas kävi Suomessa, ja vaikutelma hänestä oli itseään korostamaton, vakavasti asioita pohtiva nuori mies. Nyt molemmat ovat tähtiä, joiden rajoina ovat vain tietokone ja raha. Heidät ja Frank Gehry mainitaan aina vaun yhteydessä, mutta tuskin he itse haluavat tätä typerää termiä käyttää.

Kautta historian hallitsijat ovat halunneet muistomerkkejä, jotka kuvaavat heidän mahtiaan, ja osa maailman merkkirakennuksista on syntynyt näin. Kukapa arkkitehti ei haluaisi suunnitella rakennusta, johon saa käyttää rajattomasti kaikkea? Mutta tarvitsevatko demokratiat pröystäilyä? Eikö vaurauden ulkonaista esittelyä ja mahtailua ole aina pidetty hieman sivistymättömänä ja nousukasmaisena? Onko ”häpnaadilla lyömisellä” siinä merkityksessä kuin sitä vau-puheessa käytetään, ei kuten Alvar Aalto sitä käytti, mitään tekemistä kaupunkilaisten kanssa? Pasi Mäenpää huomauttaa kirjassaan Helsinki takaisin jaloilleen, että kunnallispolitiikassa imagonmuokkaus on tullut tärkeämmäksi kuin kaupunkilaisten hyvinvointi. Tämä kritiikki on tärkeää.

Julkaistu Arkkitehti-lehdessä 6/11 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti