Työelämän raju muutos koskee etuoikeutettujakin

Arkkitehdit ja toimittajat järjestyksen kourissa

Tuttu espoolainen psykoterapeutti kysyi 90-luvun alussa, mikä arkkitehtejä ja insinöörejä vaivaa, kun hänen vastaanottonsa täyttyy näistä ammattilaisista. Laman ensioireet näkyivät rakennusalalla. Monilta tunnetuiltakin arkkitehdeiltä loppuivat työt seinään, varoittamatta.

Toimistoista irtisanottiin työntekijöitä, jotka perustivat alihankintaryhmiä. Monet työnantajat eivät raaskineet lopettaa pitkiä työsuhteita, vaan maksoivat ”ei mistään”, kunnes menivät konkurssiin. Toimistoja lopetettiin. Opiskelijat eivät päässeet enää opintojensa aikana harjoittelemaan kokeneempien arkkitehtien toimistoihin, kuten oli ollut käytäntö vuosikymmeniä. Jotkut suuntautuivat designiin, jotkut perustivat alihankintayrityksiä.

Tapahtui jokseenkin raaka sukupolven vaihdos. Monet kokeneet arkkitehdit lopettivat toimistonsa ja vetäytyivät eläkkeelle. He olivat työskennelleet vuosikausia tilanteessa, jossa ei tarvinnut pelätä töiden loppuvan eikä murehtia palkkioista, jotka tulivat taksojen mukaan. Heitä ei ollut koulutettu talousajattelijoiksi, vaan etuoikeutetuiksi luovan työn tekijöiksi. Kilpailuviraston toimet taksojen lopettamiseksi kiihdyttivät muutosta.

Arkkitehdin työhön kuului vahva ammattiylpeys, mikä lienee säilynyt muutostenkin kourissa.

Muistan, kuinka 80-luvulla Suomen Kuvalehti teki kyselyn ammattien arvostuksesta, ja arkkitehdit olivat kärjessä. Seuraavassa kyselyssä joskus 90-luvulla arkkitehdit olivat pudonneet jonnekin alapäähän, eivät kuitenkaan koskaan niin alas kuin toimittajat ja kriitikot.

Tämän jälkeen saatiin tottua pätkätöihin, alihankintasopimuksiin ja hintakilpailutukseen. Rakennusala kävi edellä, muut seurasivat perässä. 90-luvun puolivälissä hyväksyttiin lakimuutos, joka salli määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisen. Tämä oli koko työelämän kannalta kohtalokas päätös, enkä oikeastaan koskaan ole tajunnut, miksi ammattijärjestöt taipuivat siihen.

Nuoret työntekijät saivat tottua epävarmuuteen kaikilla aloilla työsuhteensa alussa. Reppufirmat palkkasivat nuorisoa kaupan alalla työsuhteisiin, joissa ei ollut käytännössä mitään irtisanomisaikaa. Töitä saattoi saada päiväksi kerrallaan. Kaikki sosiaalietuudet kuten työterveyshuolto puuttuivat. 

Eräs Stakesin tutkija sanoi minulle 90-luvun lopussa, että pätkätöiden yleistyminen näkyi jo aborttiluvuissa. Hän ei uskaltanut sanoa sitä silloin kuitenkaan julkisesti. Epävarmuus toimeentulosta vaikutti kaikkeen: asunnon hankintaan, lainanottokykyyn, perheen perustamiseen.

Vaikka 90-luvun alun syvästä lamasta selvittiinkin, pätkätyöt ja työttömyys jäivät yleisiksi ja tilanteeseen totuttiin. Maan tavaksi muodostui myös, että yli 50-vuotiaita alettiin irtisanoa, eivätkä he sen jälkeen enää koskaan työllistyneet. Osa suuresta ikäluokasta joutui ja joutuu myymään työuransa aikana säästämänsä varallisuuden, asunnot. Tuloerot kasvoivat ja kasvavat edelleen.

ALA-arkkitehtien ehdotus Käännös voitti Keskustakirjastokilpailun. 

Arkkitehdin ja toimittajan ammattia voi harjoittaa ilman työsuhdetta eläkkeelle jäämättä, ja vahva ammattiylpeys sekä työn mielekkyys motivoivat pitkälle. 1990-luvun ja 2000-luvun harvojen yleisten arkkitehtuurikilpailujen osallistujamäärät olivat hätkähdyttäviä. Äsken ratkenneeseen  Keskustakikirjaston kilpailuun osallistui yli 500 työryhmää, valtava määrä ilmaista tutkimustyötä.

 Loppujen lopuksi näyttää, että arkkitehdit nousivat alhosta. Toimittajien kohdalla tilanne on edelleen kriisiytynyt, eikä loppua näy. Media on nyt rajuimmassa muutosvaiheessa ehkä koko historiansa aikana. Joskus tuntuu, että tiedonvälitystehtäväkin on alkanut unohtua.

Olin vähän aikaa sitten Tampereella seminaarissa, jossa yliopisto koulutti arkkitehtuurin ja journalismin opiskelijoita kirjoittamiseen. Kurssin järjestäminen on hieno idea, ja on jännittävää nähdä tuloksia. Jotenkin luonnostaan siellä tuntui käyvän niin, että arkkitehtiopiskelijat ja toimittajat muodostivat työpareja. Ja heti tuli eteen kysymys, johon jokainen arkkitehtuurista suurelle yleisölle kirjoittava törmää: kieli.

Arkkitehtien keskenään käyttämä ammattikieli on tärkeää mm. täsmällisyyden vuoksi, mutta se ei avaudu ulkopuolisille, ja suuren yleisön foorumeilla ammattikieli vieraannuttaa. Joten arkkitehtien kannattaisi lakata käyttämästä ”journalistisuutta” haukkumasanana, ja opetella kääntämään arkkitehtuurislangia suomeksi. Journalismi olisi arkkitehtuurille välttämätöntä. Tai vielä juhlallisemmin ”Painokoneet seis” –kirjan kirjoittajan Johanna Vehkoon sanoin: ”Hyvä journalismi on jotakin, mitä ilman demokraattinen yhteiskunta ei voi toimia.”

 

Teksti on tilaus julkaisuun, jonka lukijat ovat pääasiassa arkkitehtejä.

Pakko maalata

Henry Wuorila-Stenbergin vimmainen introspektio

Jos on tuntenut taiteilijan yli 30 vuotta, ei välttämättä tiedä hänestä paljonkaan. Jos on nähnyt hänen jokseenkin kaikki näyttelynsä alusta pitäen, tietää enemmän. Henry Wuorila-Stenbergin tapauksessa se on jo paljon. Henry Wuorila-Stenberg, 64, on ollut avoin maalauksissaan, ja nyt kirjallisesti omaelämäkerrassaan Hämärän näkijä.

Olen ehkä enemmän tuttavana kuin ystävänä seurannut Wuorila-Stenbergin  taivalta, tavannut vain aika ajoin, mutta välimme ovat olleet suorat ja avoimet. Se johtuu Wuorila-Stenbergistä, joka minusta täysin teeskentelemätön.

Hän on niitä ihmisiä, jotka elävät intensiivisesti, koko ajan vereslihalla. Jos häneltä kysyy, mitä kuuluu, hän ei vastaa ”kiitos hyvää”, vaan kertoo rehellisesti.  Niinpä olen aika ajoin kuullut, että ”en maalaa enää”. Ja hän tosiaan on lopettanut ja aloittanut alusta useamman kerran.  Kuulin häneltä itseltään myös hänen poikansa Kimin sairastumisesta ja kuolemasta, hänen uskonnollisesta kilvoittelustaan buddhismista ortodoksi-kirkon huomaan ja tämän kirjan kirjoittamisesta. Niinä aikoina, jolloin en ole häntä tavannut tai jutellut hänen kanssaan, olen seurannut hänen taidettaan ja tuntenut usein, että luen niistä myös hänen elämäänsä.

”Realistien” huippua

Ehkä hän on myös vaistonnut, että hänen työnsä ovat herättäneet minussa alusta pitäen vastakaikua. Taidehalliin 70-lukunäyttelyssä Realismi ja utopiat 1991 ajattelin, että Wuorila-Stenbergin Saksan kauden työt olivat huippua, ja ne poikkesivat koloristisuudessaan täysin marraskuulaisesta ankeudesta, jota monet muut kantoivat mukanaan.

Ehkä hänen mustavalkoinen kautensa 80- ja 90-lukujen vaihteessa oli ainoa, josta en niin innostunut, vaan huolestuin. Se oli silloin, kun työt olivat esillä Artekissa. Nyt katson niitä toisella tapaa. Olen aina lukenut myös hänen elämäänsä hänen teoksistaan. Se voi olla rasite.

Kirjoitin edellä olevan ennen kuin olin lukenut Hämärän näkijän. Halusin nähdä, seisonko sanojeni takana myös kirjan luettuani. Seison. Kolme päivää, 592 sivua tarkkaan, herkeämättä ja pakottomasti.

Wuorila-Stenberg kutsuu tekstiään uneksi, ”joka ei ole kirjallisuutta”.  Ehkä sivulause on puolustautumista, koska Martti Anhava oli kutsunut hänen tekstiään etukäteen ”hölynpölyksi” – tosissaan vai vitsinä, ei käy ilmi. Hölynpölyä kirja ei missään nimessä ole, vaan kaunistelematon kertomus maallisesta vaelluksesta, itsensä etsimisestä, maailmantuskasta, onnistumisista, epäonnistumisista, hengellisestä hädästä, kärsimyksestä, alkoholista, sairauksista,  ahdistuksesta ja maalaamisesta.

Teksti on vimmaista ja armotonta introspektiota. Tuskin hän kaikkia munauksiaan ja epäonnistumisiaan ihan vakavissaan kertoo, vaan sanoisin ehkä ironisesti tai itseironisesti, ellei hän itse kutsuisi ironiaa silkaksi sadismiksi. Teksti vaikuttaa rehelliseltä. Lähdekritiikin nimissä tietenkin tarkistin muutaman kertomuksen joiltakin osallisilta, ja sain vahvistuksen.

Me kaikki olemme lukeneet omaelämäkertoja, joissa kaunistellaan ja valehdellaan. Ääriesimerkki lienevät Georges Simenonin Intiimit muistelmat (Otava 1990), jotka ovat ilmeisesti täyttä fabulointia. Wuorila-Stenberg kertoo oman tarinansa, muttei säästele, pikemminkin häpäisee itseään. Päivänselvää on tietenkin, että hän haluaa jättää tulevaisuuden tutkijoille oman versionsa ja kuvaa intentionsa pikkutarkasti.

Välillä ihmettelen, kuinka hän voi muistaa niin yksityiskohtaisesti, kun kuitenkin on välillä ollut sekaisin alkoholista tai jostain muusta. Mutta hän on pitänyt päiväkirjaa melkein koko ajan.

Psykoanalyysi vapautti

Henry Wuorila-Stenbergin isä oli sodan käynyt, polion sairastanut ja siitä invalidisoitunut eläinlääkäri. Taiteilija puhuu isästään enemmän kuin sairaanhoitajaäidistään, jota hän kuvaa etäiseksi. Vanhemmat eivät tietenkään innostuneet, kun hän ilmoitti lopettavansa koulun ja haluavansa opiskella taidetta. Niinpä Wuorila-Stenberg ryhtyi koululakkoon ja sai lopulta tahtonsa lävitse. Kun hän ei päässyt Taideakatemian kouluun, hän lähti Italiaan opiskelemaan. Hän jatkoi opintojaan Länsi-Berliinissä 70-luvun alussa ja myöhemmin DDR:ssä, jonne matkusti vain opiskellakseen anatomiaa. DDR:n kuukaudet saivat hänet menettämään uskonsa reaalisosialismiin ja eromaan Kulttuurityöntekijöiden liitosta.  

Vaikka Wuorila-Stenberg antaa ymmärtää, etteivät välit vanhempiin olleet kovin hyvät, hänen kirjeistään ulkomailta ilmenee muuta. Harva voi kirjoittaa niin avoimesti vanhemmilleen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. Ratkaiseva taiteen pariin hakeutumisessa oli isoäiti, joka oli aikanaan opiskellut taidetta.

Myöhemmin Henry Wuorila-Stenberg kävi kuuden vuoden psykoanalyysin, jossa selvitteli suhdettaan isäänsä. Hän maalasi akvarellisarjan isän ja pojan suhteesta – ja minusta myös analyysistään. Se oli esillä hänen retrospektiivisessa näyttelyssään Helsingin taidemuseossa  vuonna 2004.

Valokuva, video ja kuraattorit

Kun olen elänyt saman aikakauden ja nähnyt suurin piirtein saman muutoksen ja näyttelyt, peilaan väkisinkin Wuorila-Stenbergin ajatuksia omiin kokemuksiini. Esimerkiksi 90-luvun ilmapiiri, jolloin valokuvaa ja uusia välineitä kuten videota, juntattiin kuraattorivoimin, oli turhauttava. Suuret kertomukset kuolivat vähäksi aikaa kunnes 2000-luvulla taas alettiin vannoa ”tarinallisuuden” nimeen.

Taidemaalarille höpinät maalaustaiteen kuolemasta olivat ahdistavia. Ei valokuva tappanut aikanaan maalausta, eikä elokuva valokuvaa, televisio elokuvaa eikä videotaide muita taiteen tekemisen muotoja. Mutta näitä kuolemantuomion julistajia saatiin kuunnella niin paljon, että minäkin kyllästyin jossain vaiheessa, ja pidin pientä taukoa näyttelyistä. Onneksi asiat suhteutuvat aina ajan kuluessa.

80-luvulla maalaustaiteen julistettiin nopeasti reagoivana kulkevan taiteen kärjessä. Uusekspressionistit olivat sankareita niin Saksassa, Italiassa kuin Suomessakin. 90-luvulla he olivat keski-ikäisiä äijiä, joiden maailmantuska ei olisi voinut vähempää kiinnostaa feminismiä julistavia kriitikoita.

Kuraattoripainotuksen mukana alettiin suosia yhteisnäyttelyitä, joissa kuraattorin ”näkemys” oli tärkeämpi kuin näyttelyssä esillä olevat taiteilijat. Onneksi tämäkin kuten se feminismin muoto, jossa haukkujen perusteeksi riitti taiteilijan keski-ikäisyys ja sukupuoli, on tasaantunut. On toki oikein, että kannustettiin hyviä naistaiteilijoita, mutta kaksinkertainen diskriminaatio heidän miespuolisia kollegojaan kohtaan oli raskasta aikaa Wuorila-Stenbergille ja monille muille ”turhille pojille”.

Sivullisuus

Henry Wuorila-Stenberg on kokenut itsensä koko ajan toiseksi, sivulliseksi, ulkopuoliseksi. Mutta sekin on osittain sukupolvikokemus. Se on myös rasitetta romanttisesta taiteilijakuvasta, jonka mukaan hyvä taide nousee kärsimyksestä, eikä taiteilija voi odottaa tunnustusta elinaikanaan. Tämä on leimannut koko 70-luvulla työnsä aloittaneen (mies)taiteilijapolvea, myös kirjailijoita ja säveltäjiä. Entä miten eksistentialismi,  kirjallisuudessa Sartre, Camus, T.S. Eliot ja Sandemose vaikuttivat Suomen sodanjälkeisen sivistyneistön ja myös taiteilijakunnan tajuntaan? Sivullisuuden kokemus omaperäisen taiteen välttämättömänä edellytyksenä oli ajan käännetyn kirjallisuuden teema. 

Henry Wuorila-Stenberg ei väitä olleensa minkään neljän koplan vainon uhri tai edes sorrettu, mutta ei ole kokenut saaneensa tarpeeksi ymmärrystä. Totta kai halpamaiset huomautukset esimerkiksi hyötymisestä vaimonsa asemasta ovat loukkaavia. Mutta on Wuorila-Stenberg saanutkin paljon. Ei hän syytäkään muita, ainoastaan itseään. Hänelle kuten monelle muullekin taiteilijalle tuntuu arvostamiensa kollegojen tunnustus olevan paljon tärkeämpää kuin mikään muu.

Henry Wuorila-Stenbergin kohdalla saksalaisen kulttuuriperinnön vaikutus hänen taiteeseensa on ilmeistä, ja hän analysoi sitä itsekin. Osa taiteilijakunnasta eli varsinkin 90-luvulla anglosaksisista vaikutteista. Wuorila-Stenberg ihailee Rothkoa, Naumania ja monia muita, mutta saksalaiset 20-30 –luvun sekä 80-luvun eskpressionistit ja kauempaa Grünewald ovat ennen kaikkea sitä, mistä hän on ammentanut. Italiassa hän kertoo myöhemmin viehättyneensä nimenomaan varhaisrenessanssista.

Sosiaalinen omatunto, empatia köyhiä ja sorrettuja kohtaan ovat myös Wuorila-Stenbergin pohdintoja sekä taiteessaan että kirjassa. Hän on järkyttynyt sekä yhteiskunnan että taidemaailman raakuudesta, ja haluaa kulkea omaa tietänsä -  vastavirtaan.

Henry Wuorila-Stenberg: Hämärän näkijä, Like 2013, 592 sivua.

Julkaistu Taidelehti 2/2013

Kekkosen vuorineuvoshovin rakennusvienti

Jyrki Koulumies: Kohtalona Kostamus. Risto Kangas-Ikkalan muistelmat, Siltala 2012, 224 s.

Kertomus Kostamuksen ja Svetogorskin rakennushankkeista on sodanjälkeisen taloushistoriamme suuria vaiheita, insinöörivetoisia miljardiprojekteja ja elementtiteollisuuden koekenttiä, joista arkkitehdit loistivat lähes kokonaan poissaolollaan tai jos olivat mukana, eivät keränneet mainetta ja kunniaa. Olisiko elementtiteollisuudella niin hallitsevaa osuutta suomalaisessa rakentamisessa ilman kiireessä toteutettuja Kostamusta ja Svetogorskia?

Diplomi-insinööri Risto Kangas-Ikkala (s. 1937) oli hankkeita toteuttaneen Finn-Stroin toimitusjohtaja 70-luvun alusta vuoteen 1988. 

Suomalaiset rakennusyhtiöt (Polar, Haka, Insinöörityö, Palmberg, Puolimatka, Teräsbetoni ja YIT)  perustivat Finn-Stroin 1972 alun perin Svetogorskin teollisuusrakentamisen neuvotteluosapuoleksi ja toteuttajaksi. Sittemmin Finn-Stroi toteutti Kostamuksen sekä joitakin teollisuusrakennuksia eri puolille Neuvostoliittoa.

Kangas-Ikkala kertoilee kiihkottomasti vaiheista, joita hän katseli aitiopaikalta.  Aikalaisille on saattanut jäädä kuva, että suuret hankkeet Neuvostoliitossa olivat presidentti Kekkosen ansiota, mutta Kangas-Ikkalan näkökulmasta poliitikot lähinnä häiritsivät neuvotteluja, joita molemmin puolin hoitivat ammattimiehet.

Sopimusneuvotteluihin liittyi kaikenlaista sopankeittoa, johon vuorineuvoskaarti sotki kauhansa ja mausteensa. Nykynäkökulmasta esimerkiksi neuvottelujen vauhdittamiseksi Skanskalta ostettu hämäystarjous näyttää jokseenkin epärehelliseltä.
"Osakkaat sopivat Skanskan kanssa, että suomalaiset maksavat 10 miljoonaa markkaa siitä, että Skanska tekee neuvostoliittolaisille selvästi suomalaisten tekemiä tarjouksia kalliimman tarjouksen", kertoo Kangas-Ikkala. Rikos taitaa olla vanhentunut?

 ”Maan tapa” eli rakennusalan vuorineuvosten politikointi ja hääräily vähän kaikessa, ei vähiten Kekkosen saunassa, saa jonkin verran uutta valaistusta Kangas-Ikkalan kertomuksista, joskin vaikuttaa, ettei hänkään vielä kerro ihan kaikkea, ja pöyristyttävimmätkin metkut hän kertoo kiihkotta.

Sivuseikkana Kangas-Ikkala mainitsee esimerkiksi, kuinka tonttimaata hankittiin mm. Espoosta ja samalla hoideltiin ”sopiva asemakaava”. "Onnistuminen tonttien hankinnassa kulki usein käsi kädessä puoluerahoituksen kanssa. (---) Se oli maan tapa." Niin varmaan järjestyi moni muukin kaava 60- ja 70 –luvuilla, ja seuraukset näkyvät ympärillämme.

Svetogorskin rakennustyömaat työllistivät yli kymmenen vuoden ajan tuhatkunta suomalaista, Kostamus taas parhaina vuosina 1977-82 jopa 3700. Finn-Stroin osakkaille oli kotiutettu voittoja viidentoista vuoden aikana noin kuusi miljardia markkaa, joista ei maksettu veroja. Osakkaiden tonttikaupat johtivat  osaltaan Kangas-Ikkalan arvion mukaan maan hinnan tuntuvaan
nousuun ja vauhtisokeuteen 80-luvulla. Polar sai Forumin rakentamisen ilman kilpailua, Haka puolestaan Itäkeskuksen.  

Vauhtisokeuden seuraukset tiedämme, Finn-Stroin osakkaista ei ole monta yhtiötä jäljellä, eikä ole voitoistakaan.  Eikä syntynyt myöskään rakennusyhteistyön traditiota, jota jatkaa rajanaapurin kanssa.

Harmittaa, ettei kustannustoimittaja ole vaivautunut korjaamaan tekstistä kaksois-passiiveja ja muita kielioppivirheitä.

Teksti on julkaistu Arkkitehtilehdessä numero 1/2013.

Arkkitehtuurin ja taiteen ailahteleva liitto

Puolet Aimo Tukiaisen reliefistä Forumin itämaisessa ravintolassa. Toinen puoli on välikaton alla.

Taiteiden välinen yhteistyö oli suosittu seminaarien ja kirjoitusten aihe 70- ja 80-lukujen vaihteessa, samaten taiteilijoiden anti arkkitehtuuriin. Elettiin paradigman muutosten aikoja. 70-luvulla suomalaisessa kuvataiteessa oli ollut   kahtia jako: abstrakti vai figuratiivinen. Ne olivat melko tasavahvoja ilmiöitä, eikä jako noudattanut poliittisia jakaumia: figuratiivista taidetta tekevät eivät aina olleet vasemmistolaisia tai päinvastoin, eivätkä kaikki vasemmistolaiset, tehneet yhteiskunnallista tai osallistuvaa taidetta, vaan itse asiassa yllättävän harvat.

Jako figuratiiviseen ja abstraktiin tuntuu lähinnä naurettavalta yksinkertaistukselta nykykatsannossa, kun tietää miten moninaista 70-luvunkin abstrakti tai esittävä olivat… Mutta tuolloin kyllä keskusteltiin paljon dikotomioilla. Arkkitehdit suosivat konstruktivisteja. 

Moniarvoisuuden tuulet 

Kun moniarvoisuuden tuulet 80-luvun alusta puhalsivat, syntyi uusia taidemuotoja kuten performanssi, maataide ja videotaide. Valokuvan laajempi mieltäminen osaksi kuvataidetta oli vasta 90-luvulla levinnyt ilmiö. Tosin, eiväthän Olavi Lanun herkät paju- ym. teokset luonnossa olleet suuren yleisön nähtävillä kuin valokuvina. Kokeellinen elokuva, Eino Ruutsalo ja Erkki Kurenniemi olivat monilla alueilla aloittaneet jo 60-luvulla.  Halvat huvit ja fluxus-henkiset taiteilijat J-O Mallanderin ja Erkki Pirtolan ympärillä aloittivat happeningit jo 60- ja 70-luvuilla. Dimensio-ryhmä kokosi taiteilijoita ja arkkitehtejä.

Noihin aikoihin puhuttiin paljon myös arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden yhteistyöstä. Joitakin esimerkkejä ja kokeilujakin oli. Jorma Hautala teki värisuunnitelmia mm. Wärtsilän telakalle ja Malmin rautatieasemalle.

Forumin korttelin monet taideteokset kuten Kimmo Kaivannon ja Zoltan Popovitsin suihkulähteet olivat yksi seuraus 80-luvun yhteistyöhakuisuudesta. Nyt kauppakeskusta aletaan remontoida, ja ilmeisesti taideteokset saneerataan pois, mikä on häpeä. Kaupan developerit eivät taidetta suosi.

Prosentti taiteelle

Monissa maissa oli ja on edelleen käytössä ns. prosenttiperiaate eli että julkisen rakennuksen kustannuksista yksi prosentti käytetään taiteeseen. Tukholman metro oli esimerkkinä siitä, kuinka taide voi elävöittää arkista ympäristöä. Myös Suomessa prosenttiperiaate on käytössä monissa kunnissa, mm. Kotkassa, Oulussa ja Salossa, ja se mainitaan myös nykyisessä hallitusohjelmassa.

Harvemmin on kuitenkin niin, että kuvataiteilija ja arkkitehti tekisivät yhteistyötä alusta pitäen, jo suunnittelun varhaisessa vaiheessa. Siellä missä sitä on, se ei synny mahtikäskyin tai säännöin, vaan useimmiten henkilökohtaisten kontaktien avulla.

Mielestäni ylittämätön arkkitehtuurin ja kuvataiteen kohtaaminen on Markku Pääkkösen alttariteos JuhaLeiviskän piirtämässä Männistön kirkossa Kuopiossa. Pääkkösen 15 metriä korkeat, kapeat, pastellisävyiset liuskat muuttuvat valon mukaan ja syventävät sakraalin tilan kokemusta. Oivallus on hieno ajatelleen valon merkitystä Leiviskän arkkitehtuurissa.

Kukkonen Vantaan kappelissa

Leiviskän ja Pääkkösen onnistuneesta yhteistyöstä on jo aikaa. Viime vuosista mieleeni tulee PerttiKukkosen hienostunut reliefi Anu Puustisen ja Ville Haran Pyhän Laurinkappelissa Vantaalla.  Se toteutettiin kilpailun tuloksena, mutta siinä taideteos yhtenä betoniseinänä tulee osaksi arkkitehtuuria luontevasti. Kukkonen on työskennellyt myös betoniteollisuuden insinöörien kanssa kehitellen värejä betoniin. 

"Jos graafinen betoni yleistyy, toivon totisesti, että kuvataiteilijat ovat mukana jokaisessa projektissa." 

Asmo Jaaksi ja AimoKatajamäki ovat tehneet yhteistyötä mm. Seinäjoen kirjastossa, jossa Katajamäen teos katossa on myös innovaatio, joka peittää tekniikkaa.  Luulisi, että Musiikkitalonkin melko tylsien akustisten levyjen paikalle olisi jollekin seinälle voitu kehittää akustisesti toimiva taideteos, mutta kun joka sentistä säästettiin, tätä ei ilmeisesti edes harkittu.

Talo taustaksi veistokselle

Usein taiteilija joutuu sopeutumaan arkkitehtuuriin, mutta on päinvastainenkin esimerkki: Martti Aihanveistos Rumba Salmisaaressa on yksi Helsingin hienoimpia julkisia veistoksia. Sen taakse myöhemmin nousseen asuinrakennuksen suunnittelija Veli-Pekka Tuominen sanoi jossain haastattelussa suoraan, että halusi tehdä taustan upealle veistokselle – ja onnistuikin.

Joskus taidekilpailujen tuloksena tulleet teokset arkkitehtuuriin näyttävät irrallisilta ja oudoilta, eivätkä käy mitään vuoropuhelua ympäristönsä kanssa.

Tätä ongelmaa on minusta Pikku parlamentin joidenkin teosten suhteen, ehkä myös Musiikkitalon lämpiössä. Mutta silloin, kun arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö on luontevaa, lopputuloskin on lähes poikkeuksetta hyvä.

Julkaistu Arkkitehtiuutiset 2/2013