Kekkosen vuorineuvoshovin rakennusvienti

Jyrki Koulumies: Kohtalona Kostamus. Risto Kangas-Ikkalan muistelmat, Siltala 2012, 224 s.

Kertomus Kostamuksen ja Svetogorskin rakennushankkeista on sodanjälkeisen taloushistoriamme suuria vaiheita, insinöörivetoisia miljardiprojekteja ja elementtiteollisuuden koekenttiä, joista arkkitehdit loistivat lähes kokonaan poissaolollaan tai jos olivat mukana, eivät keränneet mainetta ja kunniaa. Olisiko elementtiteollisuudella niin hallitsevaa osuutta suomalaisessa rakentamisessa ilman kiireessä toteutettuja Kostamusta ja Svetogorskia?

Diplomi-insinööri Risto Kangas-Ikkala (s. 1937) oli hankkeita toteuttaneen Finn-Stroin toimitusjohtaja 70-luvun alusta vuoteen 1988. 

Suomalaiset rakennusyhtiöt (Polar, Haka, Insinöörityö, Palmberg, Puolimatka, Teräsbetoni ja YIT)  perustivat Finn-Stroin 1972 alun perin Svetogorskin teollisuusrakentamisen neuvotteluosapuoleksi ja toteuttajaksi. Sittemmin Finn-Stroi toteutti Kostamuksen sekä joitakin teollisuusrakennuksia eri puolille Neuvostoliittoa.

Kangas-Ikkala kertoilee kiihkottomasti vaiheista, joita hän katseli aitiopaikalta.  Aikalaisille on saattanut jäädä kuva, että suuret hankkeet Neuvostoliitossa olivat presidentti Kekkosen ansiota, mutta Kangas-Ikkalan näkökulmasta poliitikot lähinnä häiritsivät neuvotteluja, joita molemmin puolin hoitivat ammattimiehet.

Sopimusneuvotteluihin liittyi kaikenlaista sopankeittoa, johon vuorineuvoskaarti sotki kauhansa ja mausteensa. Nykynäkökulmasta esimerkiksi neuvottelujen vauhdittamiseksi Skanskalta ostettu hämäystarjous näyttää jokseenkin epärehelliseltä.
"Osakkaat sopivat Skanskan kanssa, että suomalaiset maksavat 10 miljoonaa markkaa siitä, että Skanska tekee neuvostoliittolaisille selvästi suomalaisten tekemiä tarjouksia kalliimman tarjouksen", kertoo Kangas-Ikkala. Rikos taitaa olla vanhentunut?

 ”Maan tapa” eli rakennusalan vuorineuvosten politikointi ja hääräily vähän kaikessa, ei vähiten Kekkosen saunassa, saa jonkin verran uutta valaistusta Kangas-Ikkalan kertomuksista, joskin vaikuttaa, ettei hänkään vielä kerro ihan kaikkea, ja pöyristyttävimmätkin metkut hän kertoo kiihkotta.

Sivuseikkana Kangas-Ikkala mainitsee esimerkiksi, kuinka tonttimaata hankittiin mm. Espoosta ja samalla hoideltiin ”sopiva asemakaava”. "Onnistuminen tonttien hankinnassa kulki usein käsi kädessä puoluerahoituksen kanssa. (---) Se oli maan tapa." Niin varmaan järjestyi moni muukin kaava 60- ja 70 –luvuilla, ja seuraukset näkyvät ympärillämme.

Svetogorskin rakennustyömaat työllistivät yli kymmenen vuoden ajan tuhatkunta suomalaista, Kostamus taas parhaina vuosina 1977-82 jopa 3700. Finn-Stroin osakkaille oli kotiutettu voittoja viidentoista vuoden aikana noin kuusi miljardia markkaa, joista ei maksettu veroja. Osakkaiden tonttikaupat johtivat  osaltaan Kangas-Ikkalan arvion mukaan maan hinnan tuntuvaan
nousuun ja vauhtisokeuteen 80-luvulla. Polar sai Forumin rakentamisen ilman kilpailua, Haka puolestaan Itäkeskuksen.  

Vauhtisokeuden seuraukset tiedämme, Finn-Stroin osakkaista ei ole monta yhtiötä jäljellä, eikä ole voitoistakaan.  Eikä syntynyt myöskään rakennusyhteistyön traditiota, jota jatkaa rajanaapurin kanssa.

Harmittaa, ettei kustannustoimittaja ole vaivautunut korjaamaan tekstistä kaksois-passiiveja ja muita kielioppivirheitä.

Teksti on julkaistu Arkkitehtilehdessä numero 1/2013.

Arkkitehtuurin ja taiteen ailahteleva liitto

Puolet Aimo Tukiaisen reliefistä Forumin itämaisessa ravintolassa. Toinen puoli on välikaton alla.

Taiteiden välinen yhteistyö oli suosittu seminaarien ja kirjoitusten aihe 70- ja 80-lukujen vaihteessa, samaten taiteilijoiden anti arkkitehtuuriin. Elettiin paradigman muutosten aikoja. 70-luvulla suomalaisessa kuvataiteessa oli ollut   kahtia jako: abstrakti vai figuratiivinen. Ne olivat melko tasavahvoja ilmiöitä, eikä jako noudattanut poliittisia jakaumia: figuratiivista taidetta tekevät eivät aina olleet vasemmistolaisia tai päinvastoin, eivätkä kaikki vasemmistolaiset, tehneet yhteiskunnallista tai osallistuvaa taidetta, vaan itse asiassa yllättävän harvat.

Jako figuratiiviseen ja abstraktiin tuntuu lähinnä naurettavalta yksinkertaistukselta nykykatsannossa, kun tietää miten moninaista 70-luvunkin abstrakti tai esittävä olivat… Mutta tuolloin kyllä keskusteltiin paljon dikotomioilla. Arkkitehdit suosivat konstruktivisteja. 

Moniarvoisuuden tuulet 

Kun moniarvoisuuden tuulet 80-luvun alusta puhalsivat, syntyi uusia taidemuotoja kuten performanssi, maataide ja videotaide. Valokuvan laajempi mieltäminen osaksi kuvataidetta oli vasta 90-luvulla levinnyt ilmiö. Tosin, eiväthän Olavi Lanun herkät paju- ym. teokset luonnossa olleet suuren yleisön nähtävillä kuin valokuvina. Kokeellinen elokuva, Eino Ruutsalo ja Erkki Kurenniemi olivat monilla alueilla aloittaneet jo 60-luvulla.  Halvat huvit ja fluxus-henkiset taiteilijat J-O Mallanderin ja Erkki Pirtolan ympärillä aloittivat happeningit jo 60- ja 70-luvuilla. Dimensio-ryhmä kokosi taiteilijoita ja arkkitehtejä.

Noihin aikoihin puhuttiin paljon myös arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden yhteistyöstä. Joitakin esimerkkejä ja kokeilujakin oli. Jorma Hautala teki värisuunnitelmia mm. Wärtsilän telakalle ja Malmin rautatieasemalle.

Forumin korttelin monet taideteokset kuten Kimmo Kaivannon ja Zoltan Popovitsin suihkulähteet olivat yksi seuraus 80-luvun yhteistyöhakuisuudesta. Nyt kauppakeskusta aletaan remontoida, ja ilmeisesti taideteokset saneerataan pois, mikä on häpeä. Kaupan developerit eivät taidetta suosi.

Prosentti taiteelle

Monissa maissa oli ja on edelleen käytössä ns. prosenttiperiaate eli että julkisen rakennuksen kustannuksista yksi prosentti käytetään taiteeseen. Tukholman metro oli esimerkkinä siitä, kuinka taide voi elävöittää arkista ympäristöä. Myös Suomessa prosenttiperiaate on käytössä monissa kunnissa, mm. Kotkassa, Oulussa ja Salossa, ja se mainitaan myös nykyisessä hallitusohjelmassa.

Harvemmin on kuitenkin niin, että kuvataiteilija ja arkkitehti tekisivät yhteistyötä alusta pitäen, jo suunnittelun varhaisessa vaiheessa. Siellä missä sitä on, se ei synny mahtikäskyin tai säännöin, vaan useimmiten henkilökohtaisten kontaktien avulla.

Mielestäni ylittämätön arkkitehtuurin ja kuvataiteen kohtaaminen on Markku Pääkkösen alttariteos JuhaLeiviskän piirtämässä Männistön kirkossa Kuopiossa. Pääkkösen 15 metriä korkeat, kapeat, pastellisävyiset liuskat muuttuvat valon mukaan ja syventävät sakraalin tilan kokemusta. Oivallus on hieno ajatelleen valon merkitystä Leiviskän arkkitehtuurissa.

Kukkonen Vantaan kappelissa

Leiviskän ja Pääkkösen onnistuneesta yhteistyöstä on jo aikaa. Viime vuosista mieleeni tulee PerttiKukkosen hienostunut reliefi Anu Puustisen ja Ville Haran Pyhän Laurinkappelissa Vantaalla.  Se toteutettiin kilpailun tuloksena, mutta siinä taideteos yhtenä betoniseinänä tulee osaksi arkkitehtuuria luontevasti. Kukkonen on työskennellyt myös betoniteollisuuden insinöörien kanssa kehitellen värejä betoniin. 

"Jos graafinen betoni yleistyy, toivon totisesti, että kuvataiteilijat ovat mukana jokaisessa projektissa." 

Asmo Jaaksi ja AimoKatajamäki ovat tehneet yhteistyötä mm. Seinäjoen kirjastossa, jossa Katajamäen teos katossa on myös innovaatio, joka peittää tekniikkaa.  Luulisi, että Musiikkitalonkin melko tylsien akustisten levyjen paikalle olisi jollekin seinälle voitu kehittää akustisesti toimiva taideteos, mutta kun joka sentistä säästettiin, tätä ei ilmeisesti edes harkittu.

Talo taustaksi veistokselle

Usein taiteilija joutuu sopeutumaan arkkitehtuuriin, mutta on päinvastainenkin esimerkki: Martti Aihanveistos Rumba Salmisaaressa on yksi Helsingin hienoimpia julkisia veistoksia. Sen taakse myöhemmin nousseen asuinrakennuksen suunnittelija Veli-Pekka Tuominen sanoi jossain haastattelussa suoraan, että halusi tehdä taustan upealle veistokselle – ja onnistuikin.

Joskus taidekilpailujen tuloksena tulleet teokset arkkitehtuuriin näyttävät irrallisilta ja oudoilta, eivätkä käy mitään vuoropuhelua ympäristönsä kanssa.

Tätä ongelmaa on minusta Pikku parlamentin joidenkin teosten suhteen, ehkä myös Musiikkitalon lämpiössä. Mutta silloin, kun arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö on luontevaa, lopputuloskin on lähes poikkeuksetta hyvä.

Julkaistu Arkkitehtiuutiset 2/2013

Näyttävät uudet kirjastot lisäävät lainauksia ja tuovat turisteja kuntiin

Seinäjoen ja Lohjan lainausmäärät nousseet huikeasti

Seinäjoen uusi kirjasto avattiin vuoden 2012 elokuussa, ja sen jälkeen ovat kaupungin pääkirjaston kävijämäärät lähes kolminkertaistuneet. Koska kirjasto on keskellä Aalto-keskusta, oli pakko panostaa arkkitehtuuriin.

-       Ei Alvar Aallon Lakeuden ristin ja muiden nähtävyyksien keskelle voinut pistää mitä tahansa, huomauttaa Seinäjoen kirjaston johtaja Mervi Heikkilä.

Tosin kyllä kunnat yleensäkin haluavat ainakin pääkirjastojensa olevan näyttäviä. Sekä Turussa että Lohjalla on myös uudet, rakennustaiteellisesti korkeatasoiset kirjastot. Lohjan pääkirjasto avattiin vuonna 2006, ja kävijämäärät nousivat pysyvästi noin kolmanneksen. 

Kirjasto herättää huomiota

Tähän mennessä Seinäjoen pääkirjastoa on käyty ihmettelemässä lähialueilta, mutta turistiryntäystä odotetaan ensi kesäksi, joukossa varmasti myös Jyväskylän Aalto-symposiumiin osallistuvat ulkomaiset arkkitehdit ja toimittajat. Uusi kirjasto on yksi tapa saada kunnalle valtakunnallista, jopa kansainvälistä huomiota.

-       Näyttävä kirjasto antaa kunnasta kulttuurimyönteisen kuvan, arvioi Lohjan kirjastotoimen johtaja Maritta Turunen.

Keskeisellä paikalla, aivan kirkon ja useiden koulujen lähellä olevan Lohjan kirjaston toimeliaisuus on myös lisääntynyt huomattavasti, tapahtumia ja näyttelyitä on paljon, lainausmäärät ovat kasvaneet 60 prosenttia.

Kävijäryntäys Seinäjoelle

Turun ja Seinäjoen kirjastoista käytiin kilpailut, ja voittaja oli sama arkkitehtitoimisto JKMM, joka suunnitteli myös Shanghain maailmannäyttelyn Kirnun. Kirjainyhdistelmän takana ovat arkkitehdit Asmo Jaaksi, Teemu Kurkela, Samuli Miettinen ja Juha Mäki-Jyllilä.

Pääsuunnittelija Asmo Jaaksi myöntää, että Seinäjoen ympäristö, Aalto-keskus, aiheutti paineita.

-       Kyllä eniten mietittiin, miten kirjasto suhteutetaan massoittelultaan ja julkisivuiltaan suojeltuun arvoympäristöön. Luulen, että juuri tästä syystä saimme voiton,  arvelee Jaaksi.

Seinäjoen uusi kirjasto on oikeastaan laajennus. Vieressä on 60-luvulta Alvar Aallon suunnittelema kirjasto, johon rakennetaan maanalainen yhteys uudesta kirjastosta meneillään olevan remontin yhteydessä. Kun vanha kirjasto otetaan käyttöön, ovat Seinäjoen pääkirjaston tilat lähes nelinkertaistuneet. Uudessa talossa on kerrosneliöitä neljätuhatta. Kokonaiskustannukset olivat noin kymmenen miljoonaa euroa. Päätös uudesta kirjastosta tehtiin jo 1984, kilpailu käytiin vasta vuosina 2007-2008.

Avajaisviikolla kirjastossa kävi 4000 ihmistä päivässä. Nyt kävijämäärät ovat tasoittuneet 1100-1800 päivittäisen kävijän määriin. Vanhassa rakennuksessa kävi 500-800 asiakasta päivittäin.

-       Tapa käydä kirjastossa on muuttunut: täällä vietetään aikaa, lapsiperheet tulevat tänne vain oleilemaan, jotkut tulevat tekemään etätöitään.  Meillä ei ennen ollut tilaa oleiluun, mutta nyt täällä huomaa, että ihmiset ovat ottaneet tämän olohuoneekseen ja työhuoneeksi, kuvailee palvelupäällikkö Elina Kortesmäki nykytilannetta.

Valitusta tulee jonkin verran varsinkin lasten metelistä, mutta etätyöläisille on hiljainen lukusali, ja kun vanhan kirjaston korjaus valmistuu, siitä tulee hiljaisempi ja perinteisempi osa Seinäjoen pääkirjastoa.

Betonia ja kuparia

Seinäjoen uusi rakennus on kolmikerroksinen avoin tila. Neljästä julkisivusta kolme on kuparipäällysteistä, kuparilevyt, joita Jaaksi kutsuu ”suomuiksi” ovat paikallisen peltisepän, Pohjanmaan rakennuspellin tekemiä. 

-       Alunperin sen piti olla kokonaan rapattu talo, mutta suunnittelun kuluessa kypsyttiin etsimään tummuutta kontrastina Aalto-keskuksen valkoisuudelle.

Sisääntulojulkisivu on valkoista betonia ja lasia. Valkoinen sitoo talon vastapäiseen Aallon kirjastoon. Loivasti diagonaalisesti laskeutuva sisääntulokatos on hätkähdyttävän komea. Sisään tullaan suoraan lehtilukusaliin, jota kutsutaan Uutisalueeksi. Sen katossa on Aimo Katajamäen reliefi, jolla on myös funktio: siihen on kätketty akustisesti vaimentavaa tekniikkaa. Jaaksi ja Katajamäki ovat ennenkin tehneet yhteistyötä.

Uutis jonka perällä on kahvila, laskeudutaan portaita pitkin aikuisten lainausosastolle, jonka lasiseinän lävitse näkyy Lakeuden ristin kirkko. Katto on betonipintainen ja vekitetty – vekeillä on myös akustinen tehtävä.

Aikuisten osastolla on tosiaan täysin hiljaisia paikkoja, vaikka tila on avoin sekä viereiselle lasten osastolle että alemman kerroksen nuorten ja musiikkiosastoille, joissa molemmissa on melkoinen meno päällä. Hiljainen lukusali on niin kaunis, että toimittaja harkitsee muuttamista osa-aikaiseksi etätyöläiseksi Seinäjoen kirjastoon, siellä kuulisi höyhenenkin putoamisen.

Alakertaan vieville portaille on tehty katsomo ja leveä istuskeluportaikko. Portaikko vie nuorten osastolle ja musiikkikirjastoon. Nuorten osastolla on lukukoloja, syvennyksiä seinässä.

Piilomaa lapsille

Lasten osastolla taas on kirjataloja, jotka ovat saaneet nimensä ja rekvisiittansa Lea Pennasen Piilomaan pikku aasi –nimisen kirjan mukaan. Lasten määrä kirjastossa on kasvanut huikeasti, samaten lapsiperheiden. Koululaiset tulevat viettämään iltapäiviksi aikaansa kirjastoon.

-       Tämä on johtanut siihen, että me kirjastovirkailijat joudumme kehittämään myös pedagogisia taitojamme nykyään, nauraa Kortesmäki. - Mutta kirjasto ei ole enää ainoastaan lainasto, hän lisää.

Arkkitehdit ovat Seinäjoella kuten Turussakin käyttäneet kekseliäisyyttään ja mielikuvitustaan nimenomaan lastenosastoilla. Ja harvassa kirjastossa on keinutuolit, mutta Seinäjoen aikuisten lukusalissa sellaiset on, väritykseltään oranssit ja punaiset Yrjö Kukkapuron Modernot.

”Kirjasto on perusoikeus”

Kirjastonjohtaja Mervi Heikkilä huomauttaa, että kirjastot ovat muuttuneet ja tulevat muuttumaan vielä enemmän, kun E-aineisto yleistyy joskus vuosien päästä.

-       Kirjastoissa on raivattu tilaa asiakkaille ja tapahtumille, ne ovat kaupunkilaisten yhteisöllisyyden paikkoja, niissä annetaan puitteet ja tilaa toimia, ja jonkin verran järjestämme tapahtumia myös itse, Heikkilä kertoo.  -  Kirjasto on mielestäni perusoikeus. Siksi on kohtuullista, että ne rakennetaan kunnolla.

Suomessa lainattiin viime vuonna keskimäärin 18 kirjaa asukasta kohden. Luku on maailman kärkeä. Seinäjoella lainataan 20 kirjaa asukasta kohden vuodessa. Mervi Heikkilä ei myöskään toistaiseksi valita hankintamäärärahoista, ”kunhan ne eivät vähene”.

Lohjalla huikeat lainausmäärät

Lohjan pääkirjasto sijaitsee arkaluontoisella, melko ahtaan näköisellä tontilla kuuluisan keskiaikaisen kivikirkon vieressä. Lohjan talon ovat suunnitelleet Kotkan Wellamon arkkitehdit Ilmari Lahdelma ja Rainer Mahlamäki.  Siinä on kaiken kaikkiaan kolme ja puoli tuhatta neliötä. Rakennuskustannukset olivat kuuden ja puolen miljoonan euron luokkaa.  

Lohjan pääkirjastosta lainataan lähes puoli miljoonaa kirjaa vuodessa, mutta hankintamäärärahat ovat jonkin verran alle valtakunnallisen tason, ne ovat 7,28 euroa asukasta kohden, kun valtakunnallinen keskiarvo on 7,60 euroa/as.

Tänä vuonna valmistui myös arkkitehtien Vesa Oivan ja Selina Anttisen suunnittelema Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto Kaisa, joka on saanut arkkitehtuuristaan jo useita palkintoja ja paljon huomiota.  Kirjaston ei siis tarvitse olla mitään wow-arkkitehtuuria – mikään mainituista neljästä kirjastosta ei sitä ole -  vaan yksinkertaisesti vain hyvää arkkitehtuuria vetääkseen turisteja tai herättääkseen kansainvälistä huomiota. Kevään kuluessa ratkeaa kaikista jännittävin, nimittäin Helsingin keskustakirjaston arkkitehtuurikilpailun voittaja, ja uuden keskustakirjaston pitäisi olla valmis 100-vuotiaan Suomen kunniaksi 2017.

Kirjastot pähkinänkuoressa:

- pääkirjastoja 308
- sivukirjastoja 486
- kirjasto-autoja 153
- työntekijöitä (henkilötyövuodet)  4755
- kokonaislainaus 97 miljoonaa eli 18,22 kirjaa/as
Lähde: Suomen yleisten kirjastojen tilastot 2011




Osa tekstistä julkaistu Kuntalehti 2/2013