Muotoilupääkaupunkivuoteen kuuluu puhetta ja paljon villoja

Viidessä kaupungissa valistetaan, ideoidaan ja toteutetaan

Salla Savolaisen kuvitusta Hurraa Helsinki -kirjaan

Helsinki on tänä vuonna maailman muotoilupääkaupunki yhdessä Espoon, Vantaan, Kauniaisten ja Lahden kanssa. Valinnan teki muotoilun maailmanjärjestö Icsid (International Council of Societies of Industrial Design) kaupunkien hakemuksessa esitettyjen suunnitelmien pohjalta.

-       Maailman design-pääkaupungilla on viisi kaupunginosaa: Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen ja Lahti, selittää ohjelmapäällikkö Kaarina Gould yhtä useampaaa järjestäjäpaikkakuntaa.

-       Kansainvälisesti tämä ei ole herättänyt mitään ihmetystä, Gould väittää.

-        Design-pääkaupunkivuoden ansiosta Helsinki on noussut monissa kansainvälisissä medioissa esiin sekä kiinnostavana matkailukohteena että toimivana kaupunkina. Näissä yhteyksissä tarkoitetaan usein koko metropolialuetta, vaikka puhutaan vain Helsingistä.

Viiden muotoilukaupungin lisäksi myös muissa kunnissa on ilmoitettu tapahtumista WDC-vuoden kunniaksi, ja saatu säätiön siunaus ja jopa rahaa mukanaololle. Esimerkiksi Rovaniemellä järjestetään design-viikko helmikuussa ja myös Fiskarsin taiteilijaosuuskunta Raaseporissa on saanut WDC:n tukea näyttelyilleen.

UPM, Kone, Hok-Elanto jne.

Yritysyhteistyökumppaneita on hyväksytty 21. HOK-Elanto on yksi pääyhteistyökumppaneista. Tammikuun 14. päivän kokosivun mainos Helsingin Sanomissa sai hieraisemaan silmiä, kun siinä ilmoitettiin, että muotovalio kaurakakku on herätetty henkiin design-vuoden kunniaksi. Siis leipäkin on designia. Toivottavasti tällaista uuvutustekniikkaa ei näy enempää. Nimittäin Turussa kulttuurin luuraaminen joka paikassa, jopa ostoskasseissa alkoi toimia päinvastoin kuin oli tarkoitus.

Myös UPM on ehtinyt hyödyntää muotoiluvuotta kilven kiillotuksessaan. UPM on toki tehnytkin kierrätyksen alalla kiinnostavia innovaatioita ja tekee niitä edelleen. ”Tiesitkö, että paperia voidaan kierrättää kuusikin kertaa sen ominaisuuksien ratkaisevasti heikkenemättä?”, kysytään UPM:n mainoksessa. No en tiennyt. ”Metsä on täynnä uusia mahdollisuuksia.” Varmasti, myös Suomessa.  

Vaikuttavatko muotoiluvuoden tapahtumat siihen, että design miellettäisiin uudella tavalla? Lisäävätkö vuoden tapahtumat muotoilun käyttöä jokapäiväisessä ympäristössämme? Muuttaako design-vuosi ajattelua ja kuinka laajasti?

Arjen parantaminen, onnistuuko?

”Designpääkaupunkivuoden 2012 tavoitteena on kaupunkilaisten arjen ja elinympäristön parantaminen sekä julkisten palvelujen ja yritysten toiminnan kehittäminen designin avulla”, määritellään virallisissa papereissa. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, onkin vaikea hahmottaa. Ohjelmaan sisältyy noin kolmesataa hanketta ja ohjelmaa on vuoden 2012 jokaiselle päivälle sekä Helsingissä, että muualla.

- Kaikkein tärkein tavoite on lisätä ymmärrystä siitä mitä muotoilu on ja mihin sitä voi käyttää. Käytännössä kaikki ohjelmassamme olevat projektit tavalla tai toisella tekevät näkyväksi muotoilun mahdollisuuksia ja sovellusalueita, olivat ne sitten tapahtumia, näyttelyitä tai asiantuntijapuheenvuoroja, kiteyttää ohjelmajohtaja Kaarina Gould.

Design-vuoteen liittyy paljon fraseologiaa ja tyhjää puhetta, paljon konkreettisia ja abstrakteja tapahtumia ja prosesseja, mutta myös kaikenlaista kaupungilla näkyvää hauskaa. Esimerkiksi Lahdessa jalkauduttiin kadulle kysymään asukkailta, mitä he haluaisivat. Joku ehdotti juomavesipisteitä kaupungille, ja ideaan tartuttiin.

-       - Me olemme lähteneet mukaan tähän aivan innoissamme. Muotoilu on kaupungin strategiassa kärjessä, kertoo WDT-vuotta Lahdessa koordinoiva yhteyspäällikkö Heini Moisio.

-        

Lahdessa on ennestään hyviä tuloksia aikaansaanut muotoiluinstituutti. Moisio sanoo olevansa ylpeä kaupungin taide- ja muotoilukasvatuksesta. Lahden keskusta, erityisesti torialueen kehittäminen ovat olleet keskeisiä vuoden tapahtumien suunnittelussa. Kun kysyttiin kaupunkilaisten ideoita valaistukseen, penkkeihin, istutuksiin jne., saatiin hyviä ajatuksia.

-       Me pyrimme täällä myös konkreettisiin tuloksiin, vakuuttaa Henni Moisio ja viittaa Lahdessa olevaan teollisuuteen, joka hyödyntää muotoilua.

Hankkeen kohtauspaikaksi on perustettu Lahden muotohuoltamo, jossa kerrotaan hankkeista. Muotohuoltamo aloitti toimintansa tammikuussa muotoilija Tapio Anttilan näyttelyllä. Anttila on tunnettu erityisesti valaisimistaan.

Lahden taidemuseossa järjestetään Ekolandia-näyttely, joka nimensä mukaisesti esittelee muotoilun ekologisia ratkaisuja. Hiihtomuseossa esitellään suksen muotoilua, vinkkinä Lahdessa kävijöille. Kaikissa wdt-kaupungeissa museot ovat pyrkineet toteuttamaan ainakin yhden näyttelyn, joka sivuaa vuoden aiheita.

Espoossa menossa suuria hankkeita

Espoossa taas ovat meneillään sekä Tapiolan, Otaniemen että Keilaniemen alueen suurimittaiset ja kauaskantoiset suunnitelmat, hanketta kutsutaan T3:ksi. Ne olisivat tekeillä joka tapauksessa, mutta ainakin kaupungin kulttuurijohtaja Georg Dolivon mielestä design-vuosi voi antaa uutta potkua yhteistyölle ja on vaikuttanut jo esimerkiksi siten, että Aalto-yliopistossa on kehitteillä useita aiheeseen liittyviä projekteja.

-      -  Haluamme saada tieteen, taiteen ja elinkeinoelämän voimavarojen yhteen nivomisella aikaan sellaisia tuotteita, joita maailma tarvitsee ratkaistakseen suuria ongelmia, maalailee Dolivo.

-        

-       - Haluamme ajattelua, että maailman pelastaminen on kannattavaa.

-        

Dolivon mielestä kaupunkisuunnitteluun ja arkkitehtuuriin liittyvä painotus on Espoossa luonnollinen, koska kaupungissa koulutetaan arkkitehtejä ja toisaalta esimerkiksi Tapiolan puutarhakaupunki on maailmankuulu tunnettujen arkkitehtien yhteistyön tulos.

Espoossa vietetään myös Ympäristövuotta, joka on otettu mukaan WDC-hankkeeksi. Dolivo uskoo, ett terveydenhuollossakin voidaan parantaa asioita WDC-vuoden aikana. Design-vuoden ohjelmajohtaja Kaarina Gould kertoi Heikki Peltosen haastattelussa radiossa, että esillä ovat olleet sekä vastaanottotilojen että puhelinpalveluiden kehittäminen sekä Espoossa että Helsingissä.

Säätiö-organisaatio

Vuoden toteuttamista varten on perustettu Kansainvälinen design-säätiö, joka on valinnut WDC-lipun alle pääsevät hankkeet ja rahoittaa osaa niistä. Koko muotoiluvuoden valmistelun ajan on tiedostettu, että ollaan myöhässä. Mutta ensimmäinen lottovoitto saavutettiin, kun New York Times ehdotti vuoden alussa lukijoilleen, että nämä matkustaisivat Helsinkiin, koska tänä vuonna tapahtuu kaikenlaista. Organisaatio on sama kuin Turussa kulttuuripääkaupunkivuoden valmistelussa ja aivan kuten kulttuuripääkaupunkivuotena niin myös tässä on esitetty kritiikkiä byrokraattisuudesta ja läpinäkyvyyden puutteesta.

Säätiön budjetti on noin 16 miljoonaa euroa, josta kaupungit maksavat kuusi miljoonaa, valtio viisi miljoonaa ja loput kerätään yrityksiltä ja säätiöiltä. ”Toimijoiden” eli mukana olevien yritysten, järjestöjen ja muiden yhteisöjen kokonaispanokseksi on arvioitu viisikymmentä miljoonaa euroa. Hankkeella on 21 yrityskumppania, lisäksi museoita, yliopistoja ja muita oppilaitoksia.

Taidekasvatusta lapsille

Satelliittikaupunkien yhteishankkeeksi on kehitetty taidekasvatushanke kouluille nimeltä Muotoilijan aarrearkku. Aarrearkku on suunnattu esikoululaisille. Lisäksi eri ala-asteilla esitellään muotoilukasvatuksen työkalupakki, mukana on kustakin kaupungista yksi ala-aste. Vantaa koordinoi tätä toimintaa.

Ilmeisesti lasten taidekasvatushankkeita tukemaan Tammi on julkaissut Hurraa Helsinki –kirjan, joka maaliskuussa ilmestyy myös englanniksi. Siinä Salla Savolaisen oivaltavien kuvien ja Karo Hämäläisen tekstin avulla yritetään selostaa lapsille, mitä on muotoilu ja miten se näkyy Helsingissä.

Suuria arkkitehtuurikilpailuja

Muotoiluvuoden suurin arkkitehtuurikilpailu on menossa Töölönlahdelle: Helsingin keskustakirjastokilpailu on avoin kansainvälinen kilpailu ja osanotto on varmasti suuri. Kirjastohankkeet ovat kansainvälisesti tärkeitä, niistä seuraa paljon julkisuutta ja keskustelua ja kirjastojen arkkitehtuuriin on perinteisesti panostettu paljon. Kirjastot vaikuttavat jokaisen kaupunkilaisen elämään paljon enemmän kuin monet muut rakennukset. Siksi on luultavaa, että kilpailu herättää myös kansalaisten huomiota. Vuoden kuluessa ratkeaa myös Helsingin ranta-alueista käyty ideakilpailu Kirjava satama. Kilpailutyöt ovat olleet esillä  Laiturissa vanhan linja-autoaseman näyttelytilassa. Alkuvuoden kohisuttavin puheenaihe on Guggenheimin taidemuseo, mutta tätä kirjoitettaessa ei vielä tiedetä, ehtiikö mahdollinen arkkitehtuurikilpailu WDC-vuoden tapahtumien joukkoon. Jos mahtuu, tiedossa on säpinää.


Julkaistu Kuntalehti 2/2012

Sattuu ja tapahtuu Turussa

Omituinen taidekiista

Turussa käydään erikoista kinastelua Jan-Erik Anderssonin ympäristötaideteoksesta nimeltä Per Kalm Revival. Taiteilija on ehdottanut, että Sibelius-museon takana, Aurajoen rannalla oleva jättömaa palautettaisiin paikalla aikanaan olleen Per Kalmin puutarhan muunnelmaksi. Teokseen kuuluisi istutuksineen symmetrisiä teräksisiä kasvilaatikoita, jotka on tehty 1760-luvulta olevan puutarhakartan mukaan sekä ornamentein koristeltu pergola-veistos. Teoksen korkeus on mitoitettu Sibelius-museon sokkelin mukaan niin, ettei aidake vaikuttaisi museon hienoon arkkitehtuuriin, jota tosin Aurajoen puolelta ei juuri voi nähdäkään nykyään.

Sibelius-museo on toisen Helsingin Kauppakorkeakoulun arkkitehdin, Woldemar Baeckman upeaa betoniarkkitehtuuria vuodelta 1968. Anderssonin teoksen tilaaja on Åbo Akademi.

Mutkia matkaan tuli rakennuslupaa anottaessa, kun Turun julkisivulautakunta alkoi yllättäen vastustaa hanketta. Huhutaan leikkimielisesti tiukkojen rationalisti-arkkitehtien ja postmodernin taiteen törmäyskurssista. Julkisivulautakunta on peräti jalkautunut katsomaan paikkaa ja arvioimaan, miten Anderssonin suunnitelma pilaisi näkymän Sibelius-museon Aurajoen puoleiseen julkisivuun, jota kaupunkilaiset eivät juuri tällä hetkellä näe, jonne vain roskaajat ja narkomaanit joskus eksyvät. Anderssonin tavoite on ollut tehdä alueesta julkinen, nykyään se on periaatteessa kulkijoilta suljettu tila.

Törmäyskurssi on puhuttanut Turussa koko viime syksyn ja nyt näyttää siltä, että Anderssonin teoksesta toteutuu vain puolet, pergola-veistos jää pois. Tämä on kyllä erikoisin taidekiista, josta on viime vuosina kuultu, mutta tuskin se jää tähän.

Julkaistu Taidelehti 1/2012

Sibelius-museon takapiha on nyt hylätyn näköistä jättömaata jonne ei edes saisi oikein mennä. .

Norsu ja peruskallio

Hanna Vihriälän (s. 1974, ent. Janisoo) Norsuaukio paljastettiin Aboavetus & Ars Novan edessä Turussa syyskuussa 2011. Teos haluttiin tilata nuorelta taiteilijalta Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ja Koivurinta-säätiön perustajan Matti Koirurinnan 80-vuotisjuhlien kunniaksi. Säätiö ylläpitää museota., joka esittelee nykytaidetta, mutta jossa on myös arkeologinen osuus. Valter Jungin 20-luvun lopussa suunnitteleman Rettigin palatsin kunnostustöiden yhteydessä paljastuneet arkeologiset löydöt johtivat siihen, että museosta tehtiin alkuperäisiä suunnitelmia laajempi.

Vihriälän teos on kookas graniittiveistos, jonka pinnassa on painauma norsusta ikään kuin negatiivina tai fossiilina. Mittakaavasta kertoo, että se on koottu kuudesta järkäleestä ja painaa kokonaisuudessaan 50 000 kiloa. Graniitin pintaan on hakattu viivoja kuin vuosikertoja. Norsu raskaudessaan vielä korostaa graniitin raskautta ja norsu fossiilina graniitin ikuisuutta. Veistos on muisto jostakin aivan kuten palatsi ja sen alta tehdyt löydökset ovat muisto jostakin, josta ei aivan varmasti tiedetä, mitä se on ollut.

Norsuaukion idea on mainio. Se tavallaan itsessään kiteyttää museon erikoisen arkeologian ja nykytaiteen yhdistelmän, kutsuu sisälle museoon aikamatkalle.  

Se kytkeytyy Turun historiaan myös sikäli, että Engelin suunnitelmissa viereistä korttelia kutsuttiin Norsu-kortteliksi.  Vihriälä on tutkinut aiheensa ja ympäristön.

Norsuaukio on museon keveän, lasisen sisäänkäynnin vieressä. Ainoa asia, joka minua jäi askarruttamaan, olikin valtavan teoksen suhde arkkitehtuuriin. Ehkä raskauden sijoittaminen keveän ja valoisan viereen on harkittu kontrasti, mutta jos minulta olisi kysytty, olisin sijoittanut teoksen edes hieman kauemmaksi lasisesta sisäänkäynnistä.

Turussa on kiitettävästi hankittu myös uusia julkisia veistoksia. Jäämme odottamaan, mitä tapahtuu Jan-Erik Anderssonin ympäristötaideteokselle, jonka hän on Åbo Akademin suunnitellut Sibelius-museon taakse Aurajoen rantaan.  Teos on ollut vastatuulessa julkisivulautakunnassa ja ollut kiivaan debatin aiheena koko syksyn Turussa.

Julkaistu Taidelehti  1/2012

WOW, VAU, he eivät tiedä mistä puhuvat

Julkaisuasetukset

Postmodernismilla oli minusta vapauttava vaikutus myös suomalaiseen arkkitehtuuriin. Ja kun se tuli hieman jälkijunassa tänne, olivat pahimmat ylilyönnit ja lavastuselementit jo karisseet matkan varrella pois. Tylsin ryppyotsaisuus ja suunnitteluahdasmielisyys saivat väistyä moniarvoisempien katsantokantojen tieltä.

Siis edistystä tapahtui, vaikka postmodernismin määrittely toki oli lähes yhtä sekavaa kuin vau-arkkitehtuurin. Nämä sanat eivät tosin ole vertailukelpoisia. Postmodernismiin historismeineen liittyi vakavaakin teoreettista pohdintaa, vau taitaa olla puhdasta mielikuvamarkkinointia. Ilmankos sitä viljelevät lähinnä kunnallispoliitikot. Kestääkö vau mitään älyllistä tarkastelua? Pyydän Rakennustaiteen museosta kaikkea mahdollista kirjallisuutta vausta. Tulos on nolla, löytyy vain singaporelainen toimisto nimeltä WOW.

Pertti Mustosen kronikassa Helsingin Kaupunkisuunnitteluvirastosta Maija Anttila ennustaa ”wow-arkkitehtuurin olevan jatkossa keskeinen tekijä kaupunkien vetovoiman kehittäjänä”. Samalla sivulla Pekka Korpinen ”haluaa Helsinkiin paljon wowta”. Kirjan mukaan Pikku-Huopalahti ja Kiasma ovat vauta, samaten Kiasma, ja merinäkymä Suomenlinnasta kaupunkiin tultaessa on myös vau. Sama käsitesekasotku ilmeni eräässä tv-ohjelmassa, jossa verrattiin arkkitehtuurikilpailujen voittaneita ehdotuksia toteutuneisiin – sinänsä aiheellinen vertailu - , vauta edustivat Vuosaaren "pilvenpiirtäjä" Cirrus ja Kampin kauppakeskus.

Käsitesotku näkyy nykyään jatkuvasti. Luodaan mielikuvaa, että vaun puolesta puhujat ovat avarakatseisia ja tulevaisuususkoisia ja vastustajat vanhanaikaisia tylsimyksiä. Mitä siis kannatetaan ja mitä vastustetaan, kun puhutaan vausta?

Muistan 80-luvulta Rakennustaiteen museosta Zaha Hadidin, ujon irakilaistaustaisen brittinaisen, jonka suunnitelmia pidin mahdottomina utopioina. Myös hollantilainen Rem Koolhaas kävi Suomessa, ja vaikutelma hänestä oli itseään korostamaton, vakavasti asioita pohtiva nuori mies. Nyt molemmat ovat tähtiä, joiden rajoina ovat vain tietokone ja raha. Heidät ja Frank Gehry mainitaan aina vaun yhteydessä, mutta tuskin he itse haluavat tätä typerää termiä käyttää.

Kautta historian hallitsijat ovat halunneet muistomerkkejä, jotka kuvaavat heidän mahtiaan, ja osa maailman merkkirakennuksista on syntynyt näin. Kukapa arkkitehti ei haluaisi suunnitella rakennusta, johon saa käyttää rajattomasti kaikkea? Mutta tarvitsevatko demokratiat pröystäilyä? Eikö vaurauden ulkonaista esittelyä ja mahtailua ole aina pidetty hieman sivistymättömänä ja nousukasmaisena? Onko ”häpnaadilla lyömisellä” siinä merkityksessä kuin sitä vau-puheessa käytetään, ei kuten Alvar Aalto sitä käytti, mitään tekemistä kaupunkilaisten kanssa? Pasi Mäenpää huomauttaa kirjassaan Helsinki takaisin jaloilleen, että kunnallispolitiikassa imagonmuokkaus on tullut tärkeämmäksi kuin kaupunkilaisten hyvinvointi. Tämä kritiikki on tärkeää.

Julkaistu Arkkitehti-lehdessä 6/11 

Pasi Mäenpää kirjoittaa rohkeasti ja näkemyksellisesti

Painavaa asiaa julkisen tilan kehittämisestä

Vuosi sitten lokakuussa istuin Heurekassa Vantaalla seminaarissa nimeltä Uhattu kaupunki kuuntelemassa yhdyskuntasuunnittelijoiden ja tutkijoiden ideoita kaupunkien tulevaisuudesta. Seminaarissa kävi selväksi, että asiantuntijapiireissä on alettu pitää kaupan keskusliikkeiden valtaa taajamien muotoutumisessa liiallisena (puhumattakaan muusta vallasta kuten vallasta siihen mitä syömme ja mihin hintaan, mutta se on toinen juttu).  Seuraavana keväänä eduskunta hyväksyikin erinäisiä rajoituksia hypermarkettien levittäytymiseen taajamien ulkopuolelle. Sosiologi Pasi Mäenpää nosti Uhattu kaupunki –seminaarissa esiin idean monitoimiostarista, joka kokoaisi kierrätyksen, internet-kaupan, kuluttajaneuvonnan, tavaroiden vuokrauksen ja päivittäistavarakaupan yksien seinien sisälle. Kirjoitin seminaarimuistiinpanoissani: ”Ihan pöljä idea”.
 

Nyt, luettuani tarkemmin Pasi Mäenpään perusteluja hänen juuri ilmestyneestä kirjastaan Helsinki takaisin jaloilleen joudun nöyrästi toteamaan, että olin väärässä. Idea on hyvä ja kehityskelpoinen. Tuskin se toteutuu ainakaan lähiaikoina, eikä juuri sellaisena kuin Mäenpää esittää, mutta se nostaa esiin kaupunkien kehityksessä varsin oleellisen ongelman: kaupungin pitäisi olla niin organisoitu, että asuminen ja muut elämän toiminnot eivät olisi liian monimutkaisten yhteyksien päässä tai muutenkaan täysin irrallaan toisistaan.  Kaupunkia pitää suunnitella asukkaita eikä hallintoa varten.

Kuntien pitäisi määrätä kauppaa eikä päinvastoin

Mäenpää kuuluttaa myös sitä, että kuntien pitää määritellä kaupan toimintaa eikä kaupan kuntia, kuten nyt tapahtuu. Olen monta kertaa ennen Mäenpäätäkin pohtinut pääni puhki, mistä kaupan keskusliikkeiden kohtuuton valta elämäämme Suomessa, sekä kaupunkien muotoutumisen että siihen mitä syömme ja millä hinnalla, voi olla peräisin. Enkä ole keksinyt muuta kuin että alun perin laajaa kannatusta nauttinut ja yhteistä hyvää tavoitteleva osuuskauppaidea on karannut alkujuuriltaan ja muuttanut perin pohjin luonnettaan jopa päinvastaiseksi. Toisaalta, ehkä kuluttajaliikekään ei Suomessa ole kovin aktiivinen. Päivänselvää kuitenkin on, että kunnallispolitiikassa ja myös valtakunnallisessa politiikassa joudutaan pohtimaan kauppaa ja sen rakenteita ja jopa rajoittamista lähivuosikymmeninä yhä enemmän, ja tämän tajusi jo edellinen kokoomuslainen asuntoministeri Jan Vapaavuori.

 

Perikaupunkilaista luontoyhteyttä

Mutta kaupasta kirjassa puhutaan kyllä vasta lopussa, joten palataanpa latvasta takaisin puuhun. Mäenpää tuntuu olevan paljasjalkainen helsinkiläinen, ja hänen näkökulmansa kaupunkilaisuuteen on sen mukainen. Hän pitää myyttistä suomalaista luontosuhdetta kesämökkeineen ja laskettelukeskuksineen perikaupunkimaisena suhtautumisena luontoon, kuluttamisena, eikä hän ehkä olekaan siinä väärässä. Hän on kehittänyt käsitteen ”avara urbanismi”. Käsitteen ymmärtämiseksi on parasta lukea koko kirja, mutta hänen mukaansa myyttistä käsitystä suomalaisten luontosuhteesta ja ikuisesta kaipuusta luontoon ei pitäisi ottaa turhan vakavasti. Perisuomalaiseen luontosuhteeseen kuuluu paljon muutakin kuin ruskaretkiä ja laskettelua.

Mäenpää toteaa myös, ettei luontoa ja kaupunkia pitäisi asettaa vastakkain, luonto on kaupungissa ja kaupunki luonnossa enemmän tai vähemmän hallitusti.  ”Nurmijärvi-ilmiö” ei ole hänestä mitään luontoikävää, vaan yksi tapa olla kaupunkilainen. En minäkään usko, että lapsiperheet pakenevat Helsingistä luonnon, vaan yksinkertaisesti halvempien asuinneliöiden ja suuremman asumisväljyyden perään.

Lähiruokaa ja kaupunkiviljelyä

Mäenpään ideat kokoavat ilmiöitä, joita on syntynyt spontaanisti maailmalla ja Suomessakin. Esimerkiksi Arabianrannan kaupunginosassa on korttelipihoja, joissa on mahdollista myös viljellä lähiruokaa, tällaista on muuallakin Helsingissä… Berliinissä jotkut ovat ruvenneet viljelemään vihanneksiaan laatikoissa keskellä asfalttia suunnilleen pysäköintialueilla, ja ikkunalautaviljelykin on suurta muotia sekä maailmalla että täällä – viime vuoden Habitaressa esiteltiin tätä varten suunniteltuja sisustusesineitäkin. Arabianrannassa, josta on täysi syy olla ylpeä monessa mielessä, jää Mäenpään mielestä kuitenkin katutilaltaan omituiseksi, autioksi pysäköintialaksi, eivätkä ajatukset alueen teollisen perinteen ja innovaatioiden yhdistämisestä aivan toteutuneet. Jokaiseen taloon hankittiin prosentilla rakennuskustannuksista taidetta, ja tätä asukkaat ovat pitäneet tärkeänä kaupunginosan ja talojensa identiteetin kohottamisessa. Julkisen taiteen käyttäminen kaupunginosien identiteettien kohottamisessa on minusta toteutettu Helsingissä onnistuneesti.

Hallinnon eikä kaupunkilaisten ehdoilla

Mäenpää kritisoi reippaasti Helsingin päättäjiä siitä, että nämä ovat jostakin keksineet kaupungin kehittämisen olevan innovaatiokeskeistä elinkeinotoimintaa, jossa jopa kulttuuri nähdään jonkinlaisena yritystoimintaa erityisellä luovuudellaan kohottavien luovien persoonien vetämiseksi Helsinkiin. Hän toteaa, että Helsinkiä johdetaan nykyään hallinnon eikä kaupunkilaisten ehdoilla, ja tämä on kovaa, joskin aiheellista kritiikkiä ja hienoa, että yliopistomaailmasta uskalletaan sellaista esittää. Sekä Guggenheim-hanketta että tulevaa design-vuoden hanketta lähestytään tavalla, jota hallinto tarvitsee, mutta eivät välttämättä kaupunkilaiset, arvioi Mäenpää. ”Globalisaation myötä menestymistavoite on muodostunut Helsingin hallinnolliseksi ideologiaksi. Se on etäännyttänyt kaupunkilaiset kaupunkinsa kehittämisestä. Tässä se on maankäyttö- ja rakennuslain hengen vastainen. Helsingin hallinto soveltaa esimerkiksi kulttuurin ja luovuuden tuotantopanoksena eikä itseisarvona”, analysoi Mäenpää. 

”Kaupunkisuunnittelu on menossa markkinoille kovin yksinkertaisella käsityksellä markkinataloudesta ja kulutusyhteiskunnasta.” Yhteiskuntaa ei voi kehittää vain vetovoimaisuuden, brändin ja imagon käsitteiden kautta, painottaa Mäenpää. Tätä samaa ajatusmaailmaahan on wow-arkkitehtuurin mantran jauhaminen, jota helsinkiläiset kunnallispoliitikot toistelevat kritiikittömästi joka yhteydessä.

Monitoimiostareita ja asemien kehittäminen

Mäenpään pohdinnoissa on kyse ennen kaikkea julkisen tilan kehittämisestä kaupunkilaisten eduksi. Hän toteaa, että liikenteen risteysalueista ja asemien seuduista tulee yhä tärkeämpiä julkisen tilan alueita, ja siksi niiden tietoisen kehittämisen pitäisi olla keskeistä. Käsittääkseni Espoossa on näin ajateltukin metron ympäristöä suunniteltaessa. Leppävaaran Sellon Mäenpää mainitsee puutteellisena nimenomaan lähiympäristön asukkaiden kannalta, helpointa sinne on mennä autolla.

Käveltyäni tänään kaksi kertaa Eliel Saarisen 1910-luvulla valmistuneen Helsingin rautatieaseman lävitse en voi olla jälleen kerran ihmettelemättä, kuinka Saarinen osasi tehdä aseman, joka toimii täysin vielä 100 vuoden kuluttua. 

Tornitalojen hinkuamisessa Mäenpää pitää oikeana tiiviyttä, ja sitä, että ne mahdollistavat myös ihmisten kokoamisen toimivien lähipalveluiden ääreen, mutta ihmettelee, että niiden luomaa tuulista ja epäviihtyisää lähiympäristöä ei ole yritetty pohtia enemmän.

Mäenpään kirja on kuin sekä oppikirja että pamfletti. Hyvä niin. Luulen, että pienellä toimittamisella teksti olisi voitu suomentaa myös suuremman yleisön ymmärrettäväksi, mutta kuntapäättäjien ja –virkamiesten kannattaisi yrittää selvitä käsiteviidakosta tai välillä kankeasta kielestä ja paneutua Mäenpään ajatuksiin, koska kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta, varsinkin  ”vetovoimapropagandisteille”.

Pasi Mäenpää: Helsinki takaisin jaloilleen. Askelia toimivampaan kaupunkiin, 187 s. Gaudeamus. Julkaistu Kuntalehdessä  14/ 2011

Peggy Guggenheim: Rikas tyttörukka

Jos ei ole ennen lukenut 20- ja 30-lukujen Pariisin vilkkaasta, kansainvälisestä taiteilijaelämästä, niin Peggy Guggenheimin (1898-1979) Taiteenrakastajan tunnustuksia on nopea johdatus siihen. Tämän jälkeen kannattaa kaivaa esiin vaikkapa Henry Millerin,  Anaïs Ninin, Lawrence Durrellin, Man Rayn, Gertrude Steinin, Salvador Dalin, Marguerite Durasin, Pablo Picassson, Fernand Lèger´n, Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoir´n kuvauksia samoilta ajoilta, ja pääseekin jo vähän pidemmälle. Aikakausi oli kiehtova: Pariisi täyttyi amerikkalaisista, venäläisistä emigranteista,  Espanjan sisällissotaa paenneista espanjalaisista, Saksasta paenneista juutalaisista ja muiden naapurimaiden taiteilijoista.  Ehdottomasti tutustumisen arvoinen epookki.  

Sodan aikana melkein kaikki pakenivat Yhdysvaltoihin ja muodostivat New Yorkissa boheemia elämää viettävän taiteilijakunnan, joka osittain kerääntyi Peggy Guggenheimin gallerian ympärille.

Miksi Taiteenrakastajan tunnustuksia vuodelta 1960 käännettiin vasta nyt ja niin kovalla kiireellä, että käännös vilisee ”yhdeksän pisteen” virheitä? Peggyn isän veljiä kutsutaan enoiksi, pronominit ja viittaukset menevät relatiivilauseissa päin prinkkalaa, yhden taiteilijan näyttelyt eivät ole yksilö- vaan yksityisnäyttelyitä ynnä muuta kiusallista suomen kielen osaamattomuutta ynnä käännösongelmista seuraavia suoranaisia asiavirheitä: Peggy Guggenheimin toinen aviomies Max Ernst ei ollut saksalaisissa keskitysleireissä vaan ranskalaisissa  internointileireissä sodan sytyttyä. Peggy Guggenheim sai hänet mukaansa New Yorkiin ja pelastetuksi myös paljon natsien rappiotaiteeksi luokittelemaa modernia taidetta saksalaisten kynsistä. 

Sen lisäksi, että käännösvirheistä seuraa suoranaisia asiavirheitä, ei Taiteenrakastajan tunnustuksia kannata muutenkaan ottaa turhan vakavasti, eikä varsinkaan minään tietolähteenä. Se on lähinnä sutkautuskokoelma, ja surrealismin hengen mukaisesti Peggy Guggenheim pitää itsekin huolta siitä, ettei lukija voi olla milloinkaan varma, puhuuko hän totta. 

Parasta kirjassa on kirjailija GoreVidalin esipuhe, se on vuodelta 1979.

Peggy Guggenheim aloitti galleriatoiminnan 1938 Lontoossa Marcel Duchampin avulla. Paettuaan sotaa Euroopasta New Yorkiin, hän perusti 1947 kuuluisan The Art of This Century Gallery, mutta palasi Eurooppaan 1948. Hänen ansioitaan on Jackson Pollockin tukeminen ja kannustaminen silloin kuin tämä oli köyhä ja tuntematon. 

Myöhemmin Guggenheim palasi Eurooppaan ja keskittyi Venetsian taloonsa ja kokoelman keräämiseen siellä. Venetsian talo Grande Canalin varrella on museona, jonka kokoelma on näkemisen arvoinen. Museo kuuluu nyt Solomon Guggenheimin säätiölle, jolle Peggy lahjoitti sen 60-luvulla. Mutta Solomonilla, Peggyn isän veljellä, ei ollut tekemistä kokoelman keräämisen eikä kovin paljon Peggynkään kanssa. Kuten ei sen enempää Solomonilla kuin Peggylläkään ole mitään tekemistä Helsingin Guggenheim –hankkeen kanssa, brändin myymisen ovat keksineet säätiön myöhemmät johtajat.

Mikä saa sitten kirjan toisen esipuheen kirjoittajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin ja muidenkin, jopa Evan johtajan, puhkeamaan Guggenhemista puhuttaessa niin äiteliin ja mahtipontisiin teksteihin kuin kyseessä olisi talvisota, on täysi mysteeri. Jos haluaa tietää Pariisin 20-30 –lukujen boheemipiireistä tai amerikkalaisesta taiteesta, kannattaa jatkaa muiden kirjojen parissa. Jos haluaa tietää Guggenheimin säätiöstä, tästä kirjasta ei ole lainkaan apua.

Peggy Guggenheim: Taiteenrakastajan tunnustuksia, 192 sivua. Esipuhe Gore Vidal, alkusanat Janne Gallen-Kallela-Sirén. Käännös Riie Heikkilä. Helsinki-kirjat.

Julkaistu Taidelehti 6/2011 

Pertti Mustosen rakkaudentunnustus Helsingille

Kaupunkisuunnittelusta värikkäästi ja kärkevästi

Jos kehottaisin lukemaan Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston historiikin, asiasta tuskin innostuisi kuin joku kunnanvaltuutettu tai arkkitehti. Mutta Pertti Mustosen teos Kaupungin sielua etsimässä on kaikkea muuta kuin kuivuuttaan rutiseva kooste asiakirjoista, se on värikäs yli 500-sivuinen kuvaus siitä mitä Helsingin kaupunkisuunnittelussa on tapahtunut kautta aikojen tähän päivään. Kirja on avoimesti subjektiivinen ja sellaisena hauskaa luettavaa. Sen lisäksi, että Mustonen antaa  ymmärrettävällä kielellä paljon tietoa, hän tarjoaa runsaan ja maalailevan adjektiivien sanaston, paikoin härnääviä omia mielipiteitään, joskus jopa ylilyönnein, mutta myös puheenvuoron usein nimettömiksi jääneille kaupunkisuunnittelijoille. Mustosen kirja on suorastaan vauhdikasta ja mukaansa tempaavaa.

Pertti Mustonen on itse paljasjalkainen stadilainen, hän toimi pitkään Helsingin kaupungin viestintäpäällikkönä ja on kirjoittanut kaupungista useita kirjoja slangista ravintolaelämään. Mustosen journalisti-tausta näkyy tekstissä: hän tietää, miten suomennetaan yhdyskuntasuunnittelun rutisevaa virastokieltä ja miten lukijaa koukutetaan. Myös kirjan kuva-aineisto on herkullinen ja taitto korkeatasoinen.

Aarne Ervi aloitti KSV:n johtajana

Kaupunkisuunnitteluvirasto perustettiin vasta 1964, ja samana vuonna syntyi myös kaupunkisuunnittelulautakunta. Sitä ennen oli asemakaava- ja liikennesuunnittelijoita. Helsingin ensimmäinen asemakaava-arkkitehti oli Bertel Jung, joka oli ollut mukana Eliel Saarisen metropolivisioissa ja Haaga-Munkkiniemi suunnitelmissa.

KSV:n ensimmäinen virastopäällikkö oli Aarne Ervi, Töölön kirjaston, Porthanian ja Perhon, mutta ennen kaikkea Tapiolan puutarhakaupungin ja sen keskustornin suunnittelija.

Helsingin alue kasvoi kahdeksankertaiseksi suuressa kuntaliitoksessa 1946. Helsingin maalaiskunnasta kaupunkiin yhdistettiin mm. Konala, Pakila, Tuomarinkylä, Suutarila, Malmi, Tapanila, Puistola, Viikki, Mellunkylä, Herttoniemi ja Laajasalo, lisäksi vielä Haagan kauppala ja Huopalahden, Kulosaaren ja Oulunkylän kunnat. Liitosalueiden kaavoitus synnytti tarpeen lisätä henkilökuntaa. Ensimmäinen yleiskaava saatiin vasta 1960 silloisen asemakaavaosaston aherruksen tuloksena. 1966 Vuosaari loikkasi vapaaehtoisesti Vantaalta Helsinkiin ja nyttemmin myös osa Sipoosta laajentaa Helsingin rakennusmaita.

60-luvun kasvuhurmaa

Alvar Aallon keskustasuunnitelma hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa 1966. Sitä ei koskaan toteutettu kuten ei aikaisempiakaan suunnitelmia, mutta se laukaisi uudessa virastossa intensiivisen suunnittelun ajanjakson. Helsingin väkiluku kasvoi vuoteen 1969 asti, jolloin se oli vähän yli puoli miljoonaa. 

Kantakaupunki oli muuttumassa työpaikkavaltaiseksi ja asukkaat pakenivat uusiin lähiöihin ja naapurikuntiin. Liikenne kasvoi 60-luvulla, jolloin auton hankkiminen vapautui säännöstelystä. Ajan kehitysoptimismin nimissä keskustaan ideoitiin Vapaudenkatua ja ties mitä moottoriteiden verkostoa. Konsulttiapua haettiin Yhdysvalloista, jossa liikenne on yksityisautoiluvaltaista, mutta onneksi Helsingissä tajuttiin jo tässä vaiheessa, että joukkoliikenteen kehittäminen on avainasemassa kaupungin liikennesuunnittelussa.

60-luvun virheitä olivat epärealistiset väestöennusteet, yksityisautoilun ylikorostus ja ylimielinen suhtautuminen jugendiin ja uusrenessanssin rakennuskantaan, vanhaa korvattiin surutta uuden viihtyvyyteen, tarkoituksenmukaisuuteen ja uudenaikaisuuteen vilpittömästi uskoen. 

Olen usein miettinyt, miksi Suomessa on niin yksimielisesti pidetty 30-luvulta alkaen uutta, puhdasta ja valkoista jonkinlaisena hyvinvoinnin mittarina vastakohtana vanhalle ja rapistuneelle, joka oli köyhyyden ja välinpitämättömyyden symboli. Tämä asennemaailma on johtanut historiallisten kerrosten kaventumiseen koko maan taajamissa. Onneksi ei kuitenkaan lopulta Helsingissä, jossa on edelleen jonkin verran uusrenessanssia, selkeät, eheät jugend-kaupunginosat, ja tämän jälkeen suhteellisen yhtenäiset, melko tarkkaan vuosikymmenittäin ajan kulloisiakin rakennustaiteen ihanteita edustavat kaupunginosat. Uudempia ovat Pikku Huopalahti, Arabian kaupunginosa, Ruoholahti, Viikki ja Vuosaari, jotka ainakin itse näytän, jos ulkomailta tulee arkkitehtivieraita.

Merelliset uudet kaupunginosat

80-luvulla silloinen apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomioja kertoi uskomattomista suunnitelmista tehdä Vuosaareen 40 000 asukkaan kaupunginosa, joka siellä nyt on. Sataman siirtyminen keskustasta Vuosaareen on mahdollistanut uusien merenrantakaupunginosien rakentamisen: Jätkäsaaren, Kalasataman ja Kruunuvuoren. Keski-Pasilaan rakennetaan tiiviisti toimistotorneja ja asumista. 

Vain Töölönlahden suunnittelu takkuaa edelleen kuten sitä ennen sata vuotta. Musiikkitalo päättää Mannerheimintien puoleisen rakentamisen, Kiasman edestä alkaa Finlandia-puisto joka jatkuu Keskuspuistoon, josta saamme kiittää Bertel Jungia, mutta edelleenkään kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu radanpuoleisessa osassa Töölönlahtea. 

Aina kun haaveillaan kulttuurirakennuksista, niitä ehdotetaan Töölönlahdelle. Jos esillä olleet Aalto-yliopisto, Guggenheimin taidemuseo, taideyliopisto ja keskustakirjasto ahdettaisiin alueelle, sinne tuskin mahtuisi enää mitään muuta, mutta UPM:n ja Alma-median pääkonttorit radan varteen ovat jo pitkälle suunniteltuja. Keskustakirjasto näyttää jäävän taas jalkoihin, vaikka sen tarpeellisuus on moneen kertaan myönnetty – tai sitten se tai jokin muista kulttuurirakennuksista pakotetaan Postitaloon. ”Yleensä käy niin, että rakennus suunnitellaan ja se rakennetaan, kun taas kaupunki suunnitellaan, mutta sitä ei rakenneta,” vitsailee Mustonen käsitellessään Saarisen ja Jungin visioita.

Kuntien kilpavarustelu

Mustosen kirjassa vinoillaan Espoolle, Vantaata ymmärretään paljon paremmin, mutta tulevaisuudesta ei tule Mustosen mukaan mitään, elleivät pääkaupunkiseudun kunnat tee yhteistyötä. Länsimetron viivyttäminen oli kieltämättä Espoon möhläyksiä, mutta nyt sekin on korjaantumassa. ”Sairas kilpailu ja pelko tuhosivat Helsingin seudun yhdyskuntarakennetta”, arvioi Mustonen 60- ja 70 –lukuja. Hän puhuu myös Helsingin seudun kilpavarustelusta ja kunnallispoliittisesta mellakoinnista. Hän puhuu seudun lähiöiden sirottelusta naapurikunnissa epäonnistumisena, jota korjataan sata vuotta.

Mustosen kirjassa siteerataan paljon haastateltavia ja esitetään henkilökohtaisia luonnehdintoja virkamiehistä. Aarne Ervistä sanotaan, että hän oli virastoaikoinaan jo vanha ja väsynyt oltuaan sitä ennen hurmaavan säkenöivä ja kantaaottava. Aallosta taas väitetään, ettei hänen keskustasuunnitelmassaan ollut yhtään omaa ideaa ja ettei Aalto muka osannut kaavoitusta. Kaavoitus on pitkä prosessi ja ammattitaidottomuutta osoittaisi ennemminkin, ellei entisiä visioita otettaisi huomioon.

Lars Hedmania kuvataan useassa yhteydessä pitkäksi mieheksi, Raimo Ilaskivi ja Matti Väisänen tekivät seudullista selvitystyötä ”apinanraivolla” ja Paavo Perkkiö oli ”harmaa ja vähän nukkavieru” maailmanmies Mustosen retoriikassa. Pekka Korpisen annetaan puhua läpiä päähänsä: yksi hänen väitteensä on, etteivät suomalaiset arkkitehdit muka osaa suunnitella urbaania kaupunkia. Maija Anttila taas ennustaa taatusti väärin ennakoidessaan, että Suomeen tulee wow-arkkitehtuuria: miksi tulisi kun hurmos on jo muualla ohitse?  Nykyinen apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä, joka on sentään yhdyskuntasuunnittelun koulutuksen saanut asiantuntijavirkamies, ohitetaan kirjassa kokonaan. Mustosen kertomuksen kaupunkisuunnittelun sankareita ovat Mikael Sundman, Pekka Pakkala, Tuomas Rajajärvi ja Anja Toppinen. Konnia vältetään nimeämästä, mutta ehkä Espoo saa eniten moitteita, jonkin verran toimittajatkin.

Jäin pohdiskelemaan haastattelumetodia ja runsaita sitaatteja. Oman kokemukseni mukaan ihmiset muistavat pääsääntöisesti väärin ja omaksi edukseen asioita, mutta uskon, että kokeneena journalistina Mustonen on tarkistanut sanotun faktataustan.  

Helsinki ansaitsee rakkaudentunnustuksensa, ja yhtenäiset, huolella suunnitellut uudet kaupunginosat ovat kunniaksi KSV:lle. Myös tietoinen segregaation estäminen, vuokra- ja omistusasumisen sekoittaminen ovat maailmanlaajuisestikin katsoen olleet onnistuneita. Kiitosta ansaitsee myös se, ettei Helsingissä ole annettu rantoja toimistoille vaan asumiselle ja kaupunkilaisten virkistäytymisalueiksi.

Pertti Mustonen: Kaupungin sielua etsimässä. Kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan. Ulkoasu ja taitto Marjut Heikkinen. Kuvatoimittaja Veikko Kallio. Kustantaja Helsingin KSV. 527 sivua.

Julkaistu Kuntalehdessä 10/2011