Arkkitehtuurin ja taiteen ailahteleva liitto

Puolet Aimo Tukiaisen reliefistä Forumin itämaisessa ravintolassa. Toinen puoli on välikaton alla.

Taiteiden välinen yhteistyö oli suosittu seminaarien ja kirjoitusten aihe 70- ja 80-lukujen vaihteessa, samaten taiteilijoiden anti arkkitehtuuriin. Elettiin paradigman muutosten aikoja. 70-luvulla suomalaisessa kuvataiteessa oli ollut   kahtia jako: abstrakti vai figuratiivinen. Ne olivat melko tasavahvoja ilmiöitä, eikä jako noudattanut poliittisia jakaumia: figuratiivista taidetta tekevät eivät aina olleet vasemmistolaisia tai päinvastoin, eivätkä kaikki vasemmistolaiset, tehneet yhteiskunnallista tai osallistuvaa taidetta, vaan itse asiassa yllättävän harvat.

Jako figuratiiviseen ja abstraktiin tuntuu lähinnä naurettavalta yksinkertaistukselta nykykatsannossa, kun tietää miten moninaista 70-luvunkin abstrakti tai esittävä olivat… Mutta tuolloin kyllä keskusteltiin paljon dikotomioilla. Arkkitehdit suosivat konstruktivisteja. 

Moniarvoisuuden tuulet 

Kun moniarvoisuuden tuulet 80-luvun alusta puhalsivat, syntyi uusia taidemuotoja kuten performanssi, maataide ja videotaide. Valokuvan laajempi mieltäminen osaksi kuvataidetta oli vasta 90-luvulla levinnyt ilmiö. Tosin, eiväthän Olavi Lanun herkät paju- ym. teokset luonnossa olleet suuren yleisön nähtävillä kuin valokuvina. Kokeellinen elokuva, Eino Ruutsalo ja Erkki Kurenniemi olivat monilla alueilla aloittaneet jo 60-luvulla.  Halvat huvit ja fluxus-henkiset taiteilijat J-O Mallanderin ja Erkki Pirtolan ympärillä aloittivat happeningit jo 60- ja 70-luvuilla. Dimensio-ryhmä kokosi taiteilijoita ja arkkitehtejä.

Noihin aikoihin puhuttiin paljon myös arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden yhteistyöstä. Joitakin esimerkkejä ja kokeilujakin oli. Jorma Hautala teki värisuunnitelmia mm. Wärtsilän telakalle ja Malmin rautatieasemalle.

Forumin korttelin monet taideteokset kuten Kimmo Kaivannon ja Zoltan Popovitsin suihkulähteet olivat yksi seuraus 80-luvun yhteistyöhakuisuudesta. Nyt kauppakeskusta aletaan remontoida, ja ilmeisesti taideteokset saneerataan pois, mikä on häpeä. Kaupan developerit eivät taidetta suosi.

Prosentti taiteelle

Monissa maissa oli ja on edelleen käytössä ns. prosenttiperiaate eli että julkisen rakennuksen kustannuksista yksi prosentti käytetään taiteeseen. Tukholman metro oli esimerkkinä siitä, kuinka taide voi elävöittää arkista ympäristöä. Myös Suomessa prosenttiperiaate on käytössä monissa kunnissa, mm. Kotkassa, Oulussa ja Salossa, ja se mainitaan myös nykyisessä hallitusohjelmassa.

Harvemmin on kuitenkin niin, että kuvataiteilija ja arkkitehti tekisivät yhteistyötä alusta pitäen, jo suunnittelun varhaisessa vaiheessa. Siellä missä sitä on, se ei synny mahtikäskyin tai säännöin, vaan useimmiten henkilökohtaisten kontaktien avulla.

Mielestäni ylittämätön arkkitehtuurin ja kuvataiteen kohtaaminen on Markku Pääkkösen alttariteos JuhaLeiviskän piirtämässä Männistön kirkossa Kuopiossa. Pääkkösen 15 metriä korkeat, kapeat, pastellisävyiset liuskat muuttuvat valon mukaan ja syventävät sakraalin tilan kokemusta. Oivallus on hieno ajatelleen valon merkitystä Leiviskän arkkitehtuurissa.

Kukkonen Vantaan kappelissa

Leiviskän ja Pääkkösen onnistuneesta yhteistyöstä on jo aikaa. Viime vuosista mieleeni tulee PerttiKukkosen hienostunut reliefi Anu Puustisen ja Ville Haran Pyhän Laurinkappelissa Vantaalla.  Se toteutettiin kilpailun tuloksena, mutta siinä taideteos yhtenä betoniseinänä tulee osaksi arkkitehtuuria luontevasti. Kukkonen on työskennellyt myös betoniteollisuuden insinöörien kanssa kehitellen värejä betoniin. 

"Jos graafinen betoni yleistyy, toivon totisesti, että kuvataiteilijat ovat mukana jokaisessa projektissa." 

Asmo Jaaksi ja AimoKatajamäki ovat tehneet yhteistyötä mm. Seinäjoen kirjastossa, jossa Katajamäen teos katossa on myös innovaatio, joka peittää tekniikkaa.  Luulisi, että Musiikkitalonkin melko tylsien akustisten levyjen paikalle olisi jollekin seinälle voitu kehittää akustisesti toimiva taideteos, mutta kun joka sentistä säästettiin, tätä ei ilmeisesti edes harkittu.

Talo taustaksi veistokselle

Usein taiteilija joutuu sopeutumaan arkkitehtuuriin, mutta on päinvastainenkin esimerkki: Martti Aihanveistos Rumba Salmisaaressa on yksi Helsingin hienoimpia julkisia veistoksia. Sen taakse myöhemmin nousseen asuinrakennuksen suunnittelija Veli-Pekka Tuominen sanoi jossain haastattelussa suoraan, että halusi tehdä taustan upealle veistokselle – ja onnistuikin.

Joskus taidekilpailujen tuloksena tulleet teokset arkkitehtuuriin näyttävät irrallisilta ja oudoilta, eivätkä käy mitään vuoropuhelua ympäristönsä kanssa.

Tätä ongelmaa on minusta Pikku parlamentin joidenkin teosten suhteen, ehkä myös Musiikkitalon lämpiössä. Mutta silloin, kun arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö on luontevaa, lopputuloskin on lähes poikkeuksetta hyvä.

Julkaistu Arkkitehtiuutiset 2/2013