Miten tässä näin kävi?

Huomoita muutoksista taiteen asemassa

”Taide on muotia muuallakin kuin Kari Waldenin näyttelyssä.”
”Kari Waldenin, Taideakatemian koulun toisen vuosikurssin oppilaan esikoisnäyttely Galleria Brondassa elokuussa 1985 oli tapaus.” ”Raha oli taas tullut taiteen luokse. Vanha liitto oli lämmitetty uudelleen.” ”Taiteen stadionilla on peli käynnissä. Maksaneita katsojia on mukavasti, kukahan voittaa.”


Näin kirjoitti taiteen ja rahan suhteista Helsingin Sanomien silloinen kulttuuritoimituksen päällikkö Heikki Hellman Taidehallin vuosijulkaisussa 1986. Taide tosiaan oli ”muotia”. Monet nousukkaat ja äkkirikkaat pitivät taidekokoelman hankkimista statussymbolina ja sijoituskohteena, ja vaikka rahat heiltä myöhemmin menivätkin, taide jäi monen elämään.


Vuonna 2011, siis 25 vuotta myöhemmin saman lehden kulttuuriosaston nykyinen päällikkö Saska Saarikoski kirjoittaa: ”Syvät rivit karsastavat ylipäänsä rahan tuhlaamista taiteeseen. Ylimpänä vihalistalla on nykykuvataide, jota kansa ei ole koskaan hyväksynyt.”


Taide-lehden lukijat tietävät, ettei Saska Saarikosken arvio ole tosiasia, vaan stereotypia, mielipide, jota vastaan voidaan esittää montakin faktaa, vaikkapa Arsien kävijätilastot ja esimerkiksi Suomen gallupin tutkimus, jonka mukaan taidenäyttelyissä on käynyt 27 prosenttia suomalaisista viimeisen vuoden aikana. Puutuin Saarikosken kolumniin toisaalla (US 10.3.2011).


Mutta mitä neljännesvuosisadassa on tapahtunut? Olisiko 25 vuotta sitten yksikään suuren lehden toimituspäällikkö kehdannut väittää, että taideviha on muka yleinen ongelma, ja näin osaltaan lietsoa taidevihaa?


Muutoksen huumaa


En palaa 80-lukuun nostalgisista syistä, vaan kontrastin vuoksi, ja siksi, että aivan irrationaalisista syistä postmodernismi on pitkästä aikaa pulpahtanut esiin. Toisaalta, emme elä tässä ja nyt, vaan tietoisuus kehityssuunnista ja historiasta, myös lähimenneisyydestä, auttaa ymmärtämään tätä päivää paremmin. Tuolloin elettiin tässä ja nyt, julistettiin, että suuret tarina ovat kuolleet. Jo seuraavalla vuosikymmenellä, 90-luvulla taas alettiin puhua tarinankerronnasta, sekä taiteessa että journalismissa. Tarinat eivät kuolleet, kuten ei kuollut maalaustaidekaan 90-luvulla, vaikka sitä silloinkin povattiin kuten niin monta kertaa aikaisemmin. Valokuva ei tappanut maalaustaidetta, elokuva ei tappanut valokuvaa, televisio ja video eivät tappaneet elokuvaa eikä tietokone mitään näistä, päinvastoin.


Kaivan kirjahyllystäni Taidehallin vuosijulkaisut 80-luvulta ja uppoudun niiden lukemiseen. Mikä innostus, mikä halu keskustella, mikä muutoksen, tärkeyden ja voiman tunne niistä huokuukaan! Elettiin vapautumisen aikoja, elettiin nousukautta, taiteilijoita kuunneltiin, kuvataidetta pidettiin merkityksellisenä, jopa edelläkävijänä kulttuurin kentässä.


Meneillään ollut paradigman muutos loi innostusta, jota voi ehkä verrata Suomen taiteen kultakauteen, jolloin kuvataide koettiin merkitykselliseksi.


Postmodernismin kausi määriteltiin ”jälkeen” ja ”vastaan” termeillä. ”Uusi aika on julistettu postmoderniksi vastakohtana menneelle modernille ajanjaksolle” (Kimmo Sarje, Taidehallin julkaisu Postmoderni 1984). ”Suomessa tällainen taiteellinen tehtävänasettelu merkitsisi paitsi antiikin aiheiden ja taidehistorian monien kerroksien uutta tulkintaa myös kalevalaisen perinteen uudelleenarviota”, jatkaa Sarje. ”… satiiri, elegia ja idylli ovat melko yleisiä esteettisiä asennoitumistapoja postmodernissa kuvataiteessa”. Altti Kuusamo rinnastaa manierismin ja postmodernismin: Ne ”ovat maailmankuvaa mullistaneen valtatyylin jälki-ilmiöitä.” ”Postmodernismi kokeilee rajojaan kitschin suuntaan…” ”Älyllinen etäännytys, tietoisuus historiasta, ironiset sivumerkitykset (konnotaatiot), vastakkaisten ilmaisullisten elementtien yhteen saattaminen, paradoksit ja tietoinen pyrkimys monimerkityksisyyteen yhdistävät postmoderneja manierismiin”, jatkaa Kuusamo. Samat modernismin hylkäävät muutokset olivat käynnissä musiikissa ja hieman myöhemmin myös arkkitehtuurissa.


Jälkikäteen katsottuna muutokset olivat ”vapauttavia”, ja järjestivät asioita aivan uudelleen. Jos perustuslailliset lukeneet Sarjetta ja Kuusamoa, he olisivat ehkä lisänneet postmodernismin historismin ja esimerkiksi Kalevalan uudelleen tulkinnan tavoiteohjelmaansa!


Jack Helen Brut, Homo S ja muut 


Performanssilla oli Suomessa suuri osuus muutoksessa. ”Kiinnostuin performancesta juuri rajojen takia. Uusi taide joko rikkoo ylittää tai synnyttää niitä. Vanha, vanhentunut taide noudattaa”, kirjoittaa Jukka-Pekka Hotinen Taidehallin Performance-julkaisussa 1985. Jack Helen Brutin monitaiteellisen ryhmän ja Homo S:n esitykset herättivät valtavaa kiinnostusta ja innostusta. Uranuurtajia oli ollut, 60-luvun happeningeistä 70-luvun Ö-ryhmään ja Record Singerseihin. Muutokset eivät synny tyhjästä.


John Cage vieraili Viitasaarella ja vaikutti sekä kuva- että säveltaiteilijoihin. Puhuttiin maa- ja ympäristötaiteesta ja esimerkiksi Helsingin Taiteilijaseuran Concrete-taidetapahtuma puhutti kansaa ja jätti jälkeensä muutaman pysyvän teoksen. Maalaus eli kukoistustaan ja nuorten, omanarvontuntoisten naismaalareiden joukko raivasi uuden naistaiteilijan kuvaa taiteen eturintamassa. Taide kansainvälistyi, alkoi elää reaaliajassa, ja edellisten vuosikymmenten kulttuurimatkailu lähinnä Ruotsiin laajeni rapakon taakse.


Uudet välineet tekivät tuloaan, Asko Mäkelä esitteli Vanhan galleriassa sekä videotaidetta, valokuvaa että installaatioita, joille J.O. Mallander ja Elonkorjaajat olivat raivanneet tilaa jo Halvat huvit –galleriassa 70-luvulla. Näyttelytkin alettiin yhä enemmän mieltää installaatioiksi. Museot ja galleriat kilpailivat myös ulkomaisen taiteen esittelyllä, tuontinäyttelyitä nähtiin enemmän kuin koskaan. Taidekritiikki eli myös kukoistustaan. Lehdissä pyrittiin ”kattavuuteen” eli arvioimaan kaikki mahdolliset näyttelyt ja oli jopa kilpailua, kuka ehtii arvostella ensiksi uuden näyttelyn. Tämä tilanne loppui siihen, että Uusi Suomi lakkasi ilmestymästä ja Hufvudstadsbladet jäi ainoaksi valtakunnalliseksi päivälehdeksi, joka julkaisi tauotta kuvataidekritiikkiä, toki Aamulehti, Turun Sanomat, Sosiaalidemokraatti ja Kansan Uutisetkin julkaisivat kritiikkiä, mutta jostain syystä Uuden Suomen menetys koettiin kuvataiteen kentässä suurena takaiskuna.


Jupit ostivat


”Juppien” – sen aikainen sana nousukasliikemiehistä – innostus ylsi laajemmallekin kuin Kari Waldeniin. Oli gallerianäyttelyitä jotka myytiin etukäteen loppuun. Jossain taideteosten hinnat nousivat epärealistisen korkealle ja taideteoksesta sijoituksena spekuloitiin, nämä eivät olleet pelkästään mukavia ilmiöitä.
Romahdus oli suuri 90-luvun alkupuolella. Taidekauppa pysähtyi hetkeksi, jotkut taiteilijat joutuivat laskemaan teosten hintoja, gallerioita lopetettiin (tosin uusiakin syntyi), museoiden resurssit ajettiin alas, näyttelyiden määrä väheni, lehtiä kuoli, median kokonaisuus muuttui, kuvataiteilijoiden koulutus ja sitä myöten määrä lisääntyi. Nousukausia on ollut 80-luvun huuman jälkeenkin, mutta vastaavaa asemaa kuvataide ei ole saanut sen jälkeen, siitäkin huolimatta, että Kiasma syntyi 90-luvulla ja myöhemmin Emma. Kuvataide on joutunut puolustusasemiin, toivottavasti väliaikaisesti.


Uuslibertalistisessa raakuuden maailmassa ja kvartaalitalouden lyhytnäköisessä voittojen tavoittelussa taide jää sivuosaan. Mutta kyse ei ole mistään kansan taidevihasta, vaan kapean yläluokan, valtaapitävien ja sitä myötäilevän median arvoasetelmista, tekisi mieli sanoa sivistymättömyydestä. Kuvataidekoulut täyttyvät, ihmiset käyvät näyttelyissä, jos saavat jostain tiedon, osallistuvat innolla esimerkiksi Ihmeen projekteihin jne. Suomessa tehdään tällä hetkellä todella mielenkiintoista ja upeaa taidetta, taiteen karavaani kulkee, vaikka rakkikoirat kuinka haukkuisivat. Painottaisin, että nykyisessä tilanteessa taiteilijat, kriitikot ja museoväki ovat samassa veneessä, jotain pitäisi tehdä, ja yhdessä eikä erikseen.


Miksi ja miten taiteilijat on pelattu käytännössä lähes kokonaan esimerkiksi Valtion taidemuseon toiminnasta ulos? Luen Valtion taidemuseon historiikkia ja siellä puhutaan toiminnasta ikään kuin sillä ei olisi mitään tekemistä taiteilijoiden kanssa. Miksi taiteilijat ovat jättäneet aktiivisen ja aloitteellisen vaikuttamisen taidekeskustelussa? Miksi esimerkiksi vaalirahasekoilujen taidekauppaosio jätettiin lähes kokonaan kommentoimatta, vaikka siinä olisi ollut mainio valistuksen mahdollisuus?


80-luku pohjusti satavuotista haavetta nykytaiteen museon perustamisesta, ja tässä taiteilijat olivat vuosikymmeniä hyvin aktiivisia, väittäisin, että jopa ratkaisevassa roolissa. Nykytaiteen museo saatiin 1991, mutta sen jälkeen taiteilijakunta on ollut melko passiivinen museon suhteen, herää vain henkilökysymysten äärelle ja odottaa kieli pitkällä, että joku kuraattori joskus keksii heidät. Taidemuseolaitoksen yhteydessä puhutaan nykyään enemmän kuraattoreista kuin taiteesta. Tulossa olisi vielä uusi taiteesta elävä ammattikunta managerit. Manageritoiminta tulee luultavasti koskemaan vain kapeaa, jo menestyksensä saavuttanutta taiteilijakuntaa, ellei sitten jokin taho, esimerkiksi taiteilijajärjestöt tai säätiöt palkkaa managereita auttamaan käytännön töissä esimerkiksi ensinäyttelyn järjestäjiä. Mutta pystyykö rutiköyhyydestä kärsivä kuvataide vielä elättämään yhden uuden ammattikunnan ja pystyykö managerijoukko toteuttamaan ”ansaintalogiikkansa” ja tuomaan lisärahoitusta taiteeseen?


Median muutos


Taiteilijat tekevät näyttelyitä, mutta valtaosa niistä ei saa mitään mainintaa edes tapahtumapalstoilla. Entä pohjustaako omituinen ja avoin kuvataidevihamielisyys esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa lopulta kuvataidetoimittajien ja –kriitikkojen irtisanomista, suurin osahan on jo ulkoistettu? Valtakunnassa on laskujeni mukaan enää n. kolme ja puoli kuukausipalkkaista kuvataidetoimittajaa (Helsingin Sanomissa 2, Hufvudstadsbladetissa 1, Yleisradiossa kaksi, jotka eivät saa tehdä kuvataideohjelmia, joten siitä tulee puolikas, mikä sekin on liioittelua). 80-luvulla pelkästään Uudessa Suomessa oli kaksi kokopäivätoimista kuvataidetoimittajaa (minä ja A.I. Routio), kymmenkunta avustajaa, kriitikkoa (mm. Asko Mäkelä, Hannu Castren, Anne Rouhiainen, aika ajoin J.O. Mallander, Tom Sandqvist, Antero Kare jne).


Kun maakuntalehtien kulttuuriosastoja on supistettu Matti Apusen viitoittamalla tiellä, jäljelle kulttuuriosastoihin jäävät rockista ja elokuvasta kirjoittavat toimittajat. Hupaisa paradoksi on se, että kun elokuvasta kirjoittamista pidetään itsestään selvänä, koska elokuva on massojen taidetta, niin siitä halutaan juuri kritiikkiä, siis elokuva-arvosteluja halutaan ja hyvä niin, meillä on erinomaisia elokuvakriitikkoja. 

Suomalaisessa televisiossa ei ole yhtään kuvataideohjelmaa, radiossa niitä oli ennen, mutta ei enää. Kuva puuttuu televisiosta. Pelkään, että parhaiten kulttuurijournalismia tällä hetkellä hoitavat Yle Radio yhden kulttuuri- ja musiikkiosasto ovat myös supistusuhan alla päätellen siitä, että osastojen johtoon on nimetty Minna-Mari Parkkinen, joka on tehnyt YLE:ssä karriääriä lähinnä irtisanomalla väkeä siellä, missä kulloinkin toimii.


Kun itse työskentelin 15 vuotta televisiossa, niin A-studiossa oli mahdollista tehdä kuvataideohjelmia – kiitos sivistyneiden päälikköjen - , mutta ei esimerkiksi kulttuurissa, joka jostain syystä halpamyy kulttuuria erilaisilla kummallisilla viihdeohjelmilla. Yleisradiolain mukaista kuvataiteen käsittelyä yhtenä ”osayleisöä” kiinnostavana alueena lähestyvät silloin tällöin vain Teema ja FST5. Tein aikanaan Ykkösdokumentin Pekka Jylhän Lähteen tekoprosessista sekä useamman A-raportin Kiasman valmistumisesta, katsojamäärät olivat itseänikin yllättäviä, puolen miljoonan molemmin puolin. Joten kyllä kuvataidekin saa massayleisön, jos halutaan, eikä se välttämättä vaadi mitään alennusmyyntiä tai houkuttelua, vaan asiantuntemusta.


Suuri raha ja massat


Elokuvan ja kevyen musiikin taustalla ovat suuret kaupalliset tuotanto- ja jakeluyhtiöt, jollaisia kuvataiteella ei ole. Minusta media laiminlyö tiedotustehtäväänsä supistamalla muiden taiteenalojen käsittelyä jollain hypoteettisella, yleisömäärien perusteella laskettujen yleisen kiinnostavuuden kriteereillä. Väitän, että kuvataide on merkityksellisempää ja suurta yleisöä kiinnostavampaa kuin mitä esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Yleisradion toimituspäälliköt ilmeisesti oman kiinnostuksen puutteensa takia kuvittelevat. Ikävä kyllä tällaisesta hengestä nousee sitten täysin tarpeettomia hyökkäyksiä, joita olivat esimerkiksi Villa Karon ja sen erittäin kiinnostavan, tulevaa Ars-näyttelyä taustoittavan 10-vuotisnäyttelyn leimaaminen kolonialistishenkiseksi ja taiteilijoiden omien näyttelytekstien häpäiseminen. Kaikki taiteilijat eivät osaa kirjoittaa, mutta heillä on oikeus esitellä näyttelyitään millä tekstillä haluavat ja nämä tekstit eivät loppujen lopuksi koske kuin näyttelyissä kävijöitä. Odotan mielenkiinnolla, koska Helsingin Sanomat puuttuu surkeisiin ja itseään tehostaviin näyttelyluetteloteksteihin.


Taidemuseoiden byrokratisoituminen, kurjistaminen ja pyöriminen organisaatio-, kuratointi- ja sponsorointiongelmissa ei myöskään paranna kuvataiteen tilannetta. On todella hälyttävää, että järjestetään kotimaisten taiteilijoiden näyttelyitä silloin tällöin, mutta yhä vähemmän tehdään näyttelyluetteloita eikä näyttelyistä osteta edes museon kokoelmiin teoksia.


Vuoden taiteilijan näyttelyn lopettaminen oli suuri karhunpalvelus taiteelle ja vaikka Suomen Taideyhdistys pyrkii nyt järjestämään ainakin kerran vuodessa jonkin retrospektiivin kuten Martti Aihan ja Pekka Kauhasen näyttelyt, on menetetty Vuoden taiteilijan itsestään selvä asema koko median huomion keskipisteenä usean kuukauden ajan vuodessa.


Frame syntyi aikanaan taiteilijoiden aloitteesta jatkamaan Suomen Taiteilijaseuran näyttelytoimintaa, jota sitäkin hoitivat näyttelyammattilaiset. Ensiksi Frame toimi hyvin, mutta sitten siitä tuli taistelevien kuraattoreiden pelikenttä, eikä riitelyä saatu loppumaan, ennen kuin tuet jäädytettiin ja koko organisaatio oli uhattuna, häpeällistä.


Kulttuuriministeriö vakuuttui


Tarja Cronbergin elokuinen selonteko taiteilijoiden heikosta taloudellisesta asemasta, joka on osittain seurausta yllä käsitellystä kehityksestä, hälytti kulttuuriministeriön. Siellä voidaan lisätä apurahoja ja eläkkeitä, mutta museoiden osto- ja näyttelymäärärahat heijastuvat myös suoraan kuvataiteilijoiden toimeentuloon. Uskon, että Cronbergin selonteko otettiin tosissaan.


Olen peräänkuuluttanut Taidemaalariliiton seminaarissa ja Kuvataiteilijapäivillä taiteilijoiden aktivoitumista paitsi edunvalvonnassa, myös kaikissa muissakin yhteisissä taiteeseen liittyvissä asioissa. Kuvataiteen historiassa taiteilijat ovat puuttuneet ja korjanneet itse epäkohtia, jos muut eivät sitä tee: Taidehallin perustaminen, Taide-lehden ja Framen synty, taidekirjojen kustantaminen jne. Helsingissä on ainakin kuusi taiteilijavetoista galleriaa, jotka osaltaan vaikuttavat taiteen esittämismahdollisuuksiin, ja näistä kukin on perustettu aikanaan nimenomaan johonkin ”puutteeseen”, kuten Forum Box, Muu-galleria ja Huuto. Taiteilijajärjestöt ovat traditionaalisesti nähneet toimintansa laajemmin kuin edunvalvontana, osallistumisena koko taiteen kenttään, enkä pitäisi sitä merkityksettömänä nytkään. Taide-lehti vaikuttaa kaikkeen muuhunkin, mitä taiteesta kirjoitetaan aivan kuten Parnasso vaikuttaa kaikkeen kirjallisuuspuheeseen ja Rondo musiikkipuheeseen. Mikseivät taiteilijat voisi nyt tehdä jotakin näyttelyiden vähäisen käsittelyn hyväksi, perustaa nopeasti reagoivan arvostelulehden, joko nettiin tai viikkolehtenä?


Julkaistu Taidelehti 2/11
Teksti perustuu kahteen taiteilijaseminaarissa pidettyyn alustukseen.