Arkkitehtuurin ja taiteen ailahteleva liitto

Puolet Aimo Tukiaisen reliefistä Forumin itämaisessa ravintolassa. Toinen puoli on välikaton alla.

Taiteiden välinen yhteistyö oli suosittu seminaarien ja kirjoitusten aihe 70- ja 80-lukujen vaihteessa, samaten taiteilijoiden anti arkkitehtuuriin. Elettiin paradigman muutosten aikoja. 70-luvulla suomalaisessa kuvataiteessa oli ollut   kahtia jako: abstrakti vai figuratiivinen. Ne olivat melko tasavahvoja ilmiöitä, eikä jako noudattanut poliittisia jakaumia: figuratiivista taidetta tekevät eivät aina olleet vasemmistolaisia tai päinvastoin, eivätkä kaikki vasemmistolaiset, tehneet yhteiskunnallista tai osallistuvaa taidetta, vaan itse asiassa yllättävän harvat.

Jako figuratiiviseen ja abstraktiin tuntuu lähinnä naurettavalta yksinkertaistukselta nykykatsannossa, kun tietää miten moninaista 70-luvunkin abstrakti tai esittävä olivat… Mutta tuolloin kyllä keskusteltiin paljon dikotomioilla. Arkkitehdit suosivat konstruktivisteja. 

Moniarvoisuuden tuulet 

Kun moniarvoisuuden tuulet 80-luvun alusta puhalsivat, syntyi uusia taidemuotoja kuten performanssi, maataide ja videotaide. Valokuvan laajempi mieltäminen osaksi kuvataidetta oli vasta 90-luvulla levinnyt ilmiö. Tosin, eiväthän Olavi Lanun herkät paju- ym. teokset luonnossa olleet suuren yleisön nähtävillä kuin valokuvina. Kokeellinen elokuva, Eino Ruutsalo ja Erkki Kurenniemi olivat monilla alueilla aloittaneet jo 60-luvulla.  Halvat huvit ja fluxus-henkiset taiteilijat J-O Mallanderin ja Erkki Pirtolan ympärillä aloittivat happeningit jo 60- ja 70-luvuilla. Dimensio-ryhmä kokosi taiteilijoita ja arkkitehtejä.

Noihin aikoihin puhuttiin paljon myös arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden yhteistyöstä. Joitakin esimerkkejä ja kokeilujakin oli. Jorma Hautala teki värisuunnitelmia mm. Wärtsilän telakalle ja Malmin rautatieasemalle.

Forumin korttelin monet taideteokset kuten Kimmo Kaivannon ja Zoltan Popovitsin suihkulähteet olivat yksi seuraus 80-luvun yhteistyöhakuisuudesta. Nyt kauppakeskusta aletaan remontoida, ja ilmeisesti taideteokset saneerataan pois, mikä on häpeä. Kaupan developerit eivät taidetta suosi.

Prosentti taiteelle

Monissa maissa oli ja on edelleen käytössä ns. prosenttiperiaate eli että julkisen rakennuksen kustannuksista yksi prosentti käytetään taiteeseen. Tukholman metro oli esimerkkinä siitä, kuinka taide voi elävöittää arkista ympäristöä. Myös Suomessa prosenttiperiaate on käytössä monissa kunnissa, mm. Kotkassa, Oulussa ja Salossa, ja se mainitaan myös nykyisessä hallitusohjelmassa.

Harvemmin on kuitenkin niin, että kuvataiteilija ja arkkitehti tekisivät yhteistyötä alusta pitäen, jo suunnittelun varhaisessa vaiheessa. Siellä missä sitä on, se ei synny mahtikäskyin tai säännöin, vaan useimmiten henkilökohtaisten kontaktien avulla.

Mielestäni ylittämätön arkkitehtuurin ja kuvataiteen kohtaaminen on Markku Pääkkösen alttariteos JuhaLeiviskän piirtämässä Männistön kirkossa Kuopiossa. Pääkkösen 15 metriä korkeat, kapeat, pastellisävyiset liuskat muuttuvat valon mukaan ja syventävät sakraalin tilan kokemusta. Oivallus on hieno ajatelleen valon merkitystä Leiviskän arkkitehtuurissa.

Kukkonen Vantaan kappelissa

Leiviskän ja Pääkkösen onnistuneesta yhteistyöstä on jo aikaa. Viime vuosista mieleeni tulee PerttiKukkosen hienostunut reliefi Anu Puustisen ja Ville Haran Pyhän Laurinkappelissa Vantaalla.  Se toteutettiin kilpailun tuloksena, mutta siinä taideteos yhtenä betoniseinänä tulee osaksi arkkitehtuuria luontevasti. Kukkonen on työskennellyt myös betoniteollisuuden insinöörien kanssa kehitellen värejä betoniin. 

"Jos graafinen betoni yleistyy, toivon totisesti, että kuvataiteilijat ovat mukana jokaisessa projektissa." 

Asmo Jaaksi ja AimoKatajamäki ovat tehneet yhteistyötä mm. Seinäjoen kirjastossa, jossa Katajamäen teos katossa on myös innovaatio, joka peittää tekniikkaa.  Luulisi, että Musiikkitalonkin melko tylsien akustisten levyjen paikalle olisi jollekin seinälle voitu kehittää akustisesti toimiva taideteos, mutta kun joka sentistä säästettiin, tätä ei ilmeisesti edes harkittu.

Talo taustaksi veistokselle

Usein taiteilija joutuu sopeutumaan arkkitehtuuriin, mutta on päinvastainenkin esimerkki: Martti Aihanveistos Rumba Salmisaaressa on yksi Helsingin hienoimpia julkisia veistoksia. Sen taakse myöhemmin nousseen asuinrakennuksen suunnittelija Veli-Pekka Tuominen sanoi jossain haastattelussa suoraan, että halusi tehdä taustan upealle veistokselle – ja onnistuikin.

Joskus taidekilpailujen tuloksena tulleet teokset arkkitehtuuriin näyttävät irrallisilta ja oudoilta, eivätkä käy mitään vuoropuhelua ympäristönsä kanssa.

Tätä ongelmaa on minusta Pikku parlamentin joidenkin teosten suhteen, ehkä myös Musiikkitalon lämpiössä. Mutta silloin, kun arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö on luontevaa, lopputuloskin on lähes poikkeuksetta hyvä.

Julkaistu Arkkitehtiuutiset 2/2013

Näyttävät uudet kirjastot lisäävät lainauksia ja tuovat turisteja kuntiin

Seinäjoen ja Lohjan lainausmäärät nousseet huikeasti

Seinäjoen uusi kirjasto avattiin vuoden 2012 elokuussa, ja sen jälkeen ovat kaupungin pääkirjaston kävijämäärät lähes kolminkertaistuneet. Koska kirjasto on keskellä Aalto-keskusta, oli pakko panostaa arkkitehtuuriin.

-       Ei Alvar Aallon Lakeuden ristin ja muiden nähtävyyksien keskelle voinut pistää mitä tahansa, huomauttaa Seinäjoen kirjaston johtaja Mervi Heikkilä.

Tosin kyllä kunnat yleensäkin haluavat ainakin pääkirjastojensa olevan näyttäviä. Sekä Turussa että Lohjalla on myös uudet, rakennustaiteellisesti korkeatasoiset kirjastot. Lohjan pääkirjasto avattiin vuonna 2006, ja kävijämäärät nousivat pysyvästi noin kolmanneksen. 

Kirjasto herättää huomiota

Tähän mennessä Seinäjoen pääkirjastoa on käyty ihmettelemässä lähialueilta, mutta turistiryntäystä odotetaan ensi kesäksi, joukossa varmasti myös Jyväskylän Aalto-symposiumiin osallistuvat ulkomaiset arkkitehdit ja toimittajat. Uusi kirjasto on yksi tapa saada kunnalle valtakunnallista, jopa kansainvälistä huomiota.

-       Näyttävä kirjasto antaa kunnasta kulttuurimyönteisen kuvan, arvioi Lohjan kirjastotoimen johtaja Maritta Turunen.

Keskeisellä paikalla, aivan kirkon ja useiden koulujen lähellä olevan Lohjan kirjaston toimeliaisuus on myös lisääntynyt huomattavasti, tapahtumia ja näyttelyitä on paljon, lainausmäärät ovat kasvaneet 60 prosenttia.

Kävijäryntäys Seinäjoelle

Turun ja Seinäjoen kirjastoista käytiin kilpailut, ja voittaja oli sama arkkitehtitoimisto JKMM, joka suunnitteli myös Shanghain maailmannäyttelyn Kirnun. Kirjainyhdistelmän takana ovat arkkitehdit Asmo Jaaksi, Teemu Kurkela, Samuli Miettinen ja Juha Mäki-Jyllilä.

Pääsuunnittelija Asmo Jaaksi myöntää, että Seinäjoen ympäristö, Aalto-keskus, aiheutti paineita.

-       Kyllä eniten mietittiin, miten kirjasto suhteutetaan massoittelultaan ja julkisivuiltaan suojeltuun arvoympäristöön. Luulen, että juuri tästä syystä saimme voiton,  arvelee Jaaksi.

Seinäjoen uusi kirjasto on oikeastaan laajennus. Vieressä on 60-luvulta Alvar Aallon suunnittelema kirjasto, johon rakennetaan maanalainen yhteys uudesta kirjastosta meneillään olevan remontin yhteydessä. Kun vanha kirjasto otetaan käyttöön, ovat Seinäjoen pääkirjaston tilat lähes nelinkertaistuneet. Uudessa talossa on kerrosneliöitä neljätuhatta. Kokonaiskustannukset olivat noin kymmenen miljoonaa euroa. Päätös uudesta kirjastosta tehtiin jo 1984, kilpailu käytiin vasta vuosina 2007-2008.

Avajaisviikolla kirjastossa kävi 4000 ihmistä päivässä. Nyt kävijämäärät ovat tasoittuneet 1100-1800 päivittäisen kävijän määriin. Vanhassa rakennuksessa kävi 500-800 asiakasta päivittäin.

-       Tapa käydä kirjastossa on muuttunut: täällä vietetään aikaa, lapsiperheet tulevat tänne vain oleilemaan, jotkut tulevat tekemään etätöitään.  Meillä ei ennen ollut tilaa oleiluun, mutta nyt täällä huomaa, että ihmiset ovat ottaneet tämän olohuoneekseen ja työhuoneeksi, kuvailee palvelupäällikkö Elina Kortesmäki nykytilannetta.

Valitusta tulee jonkin verran varsinkin lasten metelistä, mutta etätyöläisille on hiljainen lukusali, ja kun vanhan kirjaston korjaus valmistuu, siitä tulee hiljaisempi ja perinteisempi osa Seinäjoen pääkirjastoa.

Betonia ja kuparia

Seinäjoen uusi rakennus on kolmikerroksinen avoin tila. Neljästä julkisivusta kolme on kuparipäällysteistä, kuparilevyt, joita Jaaksi kutsuu ”suomuiksi” ovat paikallisen peltisepän, Pohjanmaan rakennuspellin tekemiä. 

-       Alunperin sen piti olla kokonaan rapattu talo, mutta suunnittelun kuluessa kypsyttiin etsimään tummuutta kontrastina Aalto-keskuksen valkoisuudelle.

Sisääntulojulkisivu on valkoista betonia ja lasia. Valkoinen sitoo talon vastapäiseen Aallon kirjastoon. Loivasti diagonaalisesti laskeutuva sisääntulokatos on hätkähdyttävän komea. Sisään tullaan suoraan lehtilukusaliin, jota kutsutaan Uutisalueeksi. Sen katossa on Aimo Katajamäen reliefi, jolla on myös funktio: siihen on kätketty akustisesti vaimentavaa tekniikkaa. Jaaksi ja Katajamäki ovat ennenkin tehneet yhteistyötä.

Uutis jonka perällä on kahvila, laskeudutaan portaita pitkin aikuisten lainausosastolle, jonka lasiseinän lävitse näkyy Lakeuden ristin kirkko. Katto on betonipintainen ja vekitetty – vekeillä on myös akustinen tehtävä.

Aikuisten osastolla on tosiaan täysin hiljaisia paikkoja, vaikka tila on avoin sekä viereiselle lasten osastolle että alemman kerroksen nuorten ja musiikkiosastoille, joissa molemmissa on melkoinen meno päällä. Hiljainen lukusali on niin kaunis, että toimittaja harkitsee muuttamista osa-aikaiseksi etätyöläiseksi Seinäjoen kirjastoon, siellä kuulisi höyhenenkin putoamisen.

Alakertaan vieville portaille on tehty katsomo ja leveä istuskeluportaikko. Portaikko vie nuorten osastolle ja musiikkikirjastoon. Nuorten osastolla on lukukoloja, syvennyksiä seinässä.

Piilomaa lapsille

Lasten osastolla taas on kirjataloja, jotka ovat saaneet nimensä ja rekvisiittansa Lea Pennasen Piilomaan pikku aasi –nimisen kirjan mukaan. Lasten määrä kirjastossa on kasvanut huikeasti, samaten lapsiperheiden. Koululaiset tulevat viettämään iltapäiviksi aikaansa kirjastoon.

-       Tämä on johtanut siihen, että me kirjastovirkailijat joudumme kehittämään myös pedagogisia taitojamme nykyään, nauraa Kortesmäki. - Mutta kirjasto ei ole enää ainoastaan lainasto, hän lisää.

Arkkitehdit ovat Seinäjoella kuten Turussakin käyttäneet kekseliäisyyttään ja mielikuvitustaan nimenomaan lastenosastoilla. Ja harvassa kirjastossa on keinutuolit, mutta Seinäjoen aikuisten lukusalissa sellaiset on, väritykseltään oranssit ja punaiset Yrjö Kukkapuron Modernot.

”Kirjasto on perusoikeus”

Kirjastonjohtaja Mervi Heikkilä huomauttaa, että kirjastot ovat muuttuneet ja tulevat muuttumaan vielä enemmän, kun E-aineisto yleistyy joskus vuosien päästä.

-       Kirjastoissa on raivattu tilaa asiakkaille ja tapahtumille, ne ovat kaupunkilaisten yhteisöllisyyden paikkoja, niissä annetaan puitteet ja tilaa toimia, ja jonkin verran järjestämme tapahtumia myös itse, Heikkilä kertoo.  -  Kirjasto on mielestäni perusoikeus. Siksi on kohtuullista, että ne rakennetaan kunnolla.

Suomessa lainattiin viime vuonna keskimäärin 18 kirjaa asukasta kohden. Luku on maailman kärkeä. Seinäjoella lainataan 20 kirjaa asukasta kohden vuodessa. Mervi Heikkilä ei myöskään toistaiseksi valita hankintamäärärahoista, ”kunhan ne eivät vähene”.

Lohjalla huikeat lainausmäärät

Lohjan pääkirjasto sijaitsee arkaluontoisella, melko ahtaan näköisellä tontilla kuuluisan keskiaikaisen kivikirkon vieressä. Lohjan talon ovat suunnitelleet Kotkan Wellamon arkkitehdit Ilmari Lahdelma ja Rainer Mahlamäki.  Siinä on kaiken kaikkiaan kolme ja puoli tuhatta neliötä. Rakennuskustannukset olivat kuuden ja puolen miljoonan euron luokkaa.  

Lohjan pääkirjastosta lainataan lähes puoli miljoonaa kirjaa vuodessa, mutta hankintamäärärahat ovat jonkin verran alle valtakunnallisen tason, ne ovat 7,28 euroa asukasta kohden, kun valtakunnallinen keskiarvo on 7,60 euroa/as.

Tänä vuonna valmistui myös arkkitehtien Vesa Oivan ja Selina Anttisen suunnittelema Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto Kaisa, joka on saanut arkkitehtuuristaan jo useita palkintoja ja paljon huomiota.  Kirjaston ei siis tarvitse olla mitään wow-arkkitehtuuria – mikään mainituista neljästä kirjastosta ei sitä ole -  vaan yksinkertaisesti vain hyvää arkkitehtuuria vetääkseen turisteja tai herättääkseen kansainvälistä huomiota. Kevään kuluessa ratkeaa kaikista jännittävin, nimittäin Helsingin keskustakirjaston arkkitehtuurikilpailun voittaja, ja uuden keskustakirjaston pitäisi olla valmis 100-vuotiaan Suomen kunniaksi 2017.

Kirjastot pähkinänkuoressa:

- pääkirjastoja 308
- sivukirjastoja 486
- kirjasto-autoja 153
- työntekijöitä (henkilötyövuodet)  4755
- kokonaislainaus 97 miljoonaa eli 18,22 kirjaa/as
Lähde: Suomen yleisten kirjastojen tilastot 2011




Osa tekstistä julkaistu Kuntalehti 2/2013

John Cagen ja Fluxuksen jäljet Suomessa

”Kuvataiteessa lienee enemmän hulluutta kuin musiikissa”

 

Kun John Cage tuli vuonna 1983 Viitasaarelle Musiikin aika –tapahtumaan Jukka Tiensuun kutsusta, Suomessa ei tunnettu kovin paljon Fluxusta. Kuitenkaan Cage ei ollut ensimmäistä kertaa Suomessa, hän oli jo 60-luvun alussa käynyt Merce Cunninghamin tanssiryhmän kanssa Turussa ja Helsingissä. Henrik-Otto Donner oli tutustunut Cageen sitäkin ennen Tukholmassa, samaten kuvataiteilija ja kriitikko J-O Mallander. Fluxus kuten muukin amerikkalainen taide 60- ja 70-luvuilla tuli siis suomalaiseen tietoisuuteen Tukholman ja suomenruotsalaisten taiteilijoiden sekä Mallanderin Halvat huvit –gallerian kautta.Cagen tai oikeastaan Cunninghamin seurueen vierailu 60-luvulla herätti paljon kohteliasta ja uteliasta huomiota myös lehdistössä, mutta jäi silti vain pienen taiteilijajoukon muistiin.

Osaltaan se innoitti ensimmäisiin happeningeihin, joista kuuluisimmat jopa televisioitiin. Jukka Tiensuu, Cagen toisen vierailun järjestäjä, muistaa että hänellä oli tuolloin tietoinen missio esitellä kaikki tärkeät nykymusiikin vaikuttajat kuten John Cage Suomessa, jossa vielä 80-luvun alussa oltiin hyvin itseriittoisia ja autuaan tietämättömiä oman ajan virtauksista.

Elettiin aikoja, jolloin taiteessa kaikilla aloilla oli käynnissä murros. Hakeuduttiin taiteiden väliseen yhteistyöhön, etsittiin uusia ilmaisumuotoja, annettiin kaikkien kukkien kukkia. Kiinnostus Fluxukseen heräsi automaattisesti näistä pyrkimyksistä, ja Cagen vierailu 80-luvun alussa osui tällä kertaa hedelmälliseen maaperään ja herätti valtavaa kiinnostusta myös mediassa. Saksalainen kuraattori Rene Block väittää Wiesbadeniin järjestämänsä Fluxus-näyttelyn luettelossa, ettei Pohjoismaissa näy jälkeäkään Fluxuksesta. Paljon Suomessakin kiertänyt Block on kyllä erehtynyt: varsinkin Suomessa on paljon Fluxuksen jälkiä.

 Kuvataide vastaanottavaisempaa?

Mutta entä sitten? Vaikuttiko Fluxus sitten lopultakaan kovin paljon säveltaiteeseen? Oliko Fluxuksella sittenkin lopulta suurempi merkitys suomalaisen kuvataiteen kehityksessä kuin musiikissa? John Cagen Viitasaaren opetukseen osallistui säveltäjien kuten Juhani Nuorvalan ja Petri Kuljuntaustan lisäksi myös kuvataiteilijoita kuten Jyrki Siukonen ja Erkki Pirtola.

Siukonen on sanonut, että ilman Cageä hänestä ei olisi tullut kuvataiteilijaa. Ajatukset, että kuka tahansa voi olla taiteilija, että mikä tahansa ääni on musiikkia, että sattumanvaraisuus voi johtaa mihin tahansa, että on irrottauduttava tradition ja kaupallisuuden kahleista, jäivät elämään ennen kaikkea kuvataiteessa, joka ei ole niin instituutioihin sidottua kuin musiikki.

Osallistuin itsekin Viitasaaren tapahtumiin ja muistan kokeneeni Cagen ajattelun tavattoman ”vapauttavana”.

Petri Kuljuntausta taas muistuttaa, että hiljaisuus on Cagen tärkein opetus. Viitasaarella kuultiin teos, jossa Cage risujensa kalistelun keskellä piti kuuluisan hiljaisuuden, joka tiettävästi ”kuultiin” ensimmäisen kerran Suomessa. Konsertti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni eikä vähiten aiheuttamani nolon sattumuksen vuoksi: olin ajatellut laajentaa yhden maalariystäväni tajuntaa raahaamalla hänet väkisin Viitasaaren konserttiin. Hiljaisuuden aikana hän nukahti ja alkoi kuorsata kovaäänisesti. Vääntelehdin tuskissani ja yritin herättää ystävääni, mutta Cage katsoi minua lavalta silmiin, laittoi etusormensa suunsa eteen merkiksi, että nukahtaminen on OK, sehän on täydellistä rentoutumista.

Korvat auki ja huuhaa

Entä sitten Korvat auki –yhdistyksen nuori säveltäjäpolvi? Muistanko oikein, että he suhtautuivat 80-luvun alussa kovin torjuvasti John Cagen oppeihin. Jouni Kaipainen myöntää, että muistan oikein, mutta huomauttaa puhuvansa vain omasta puolestaan. ”Pidin sitä liian helppona, siis suoraan sanoen huuhaana.” Nyttemmin Kaipaisen torjuva suhtautuminen on lientynyt, joskin hän sanoo suoraan, ettei ole erityisen kiinnostunut edelleenkään. Hän joutui kuuntelemaan Cagen ”oikeita” sävellyksiä 100-vuotisjuhlien aikana, siis ajalta, jolloin Cage oli Arnold Schönbergin oppilaana ja opetteli 12-säveljärjestelmää, eikä pitänyt kuulemastaan. Mutta Cagen merkitys onkin myöhemmässä.

Olli Koskelin sanoo, ettei Cageä voi ohittaa, mutta ”Korvien ensimmäinen sukupolvi oli 80-luvun alussa suuntautunut enemmän Eurooppaan, Karl Stockhauseniin ja Pierre Bouleziin kuin amerikkalaiseen nykymusiikkiin”.

Olli Kortekankaalla oli kyllä joitakin Cage-vaikutteisia happeningejä ja lopulta, toteaa Koskelinkin, ”eihän Cageä voi musiikinkaan historiassa mitenkään ohittaa”.

Petri Kuljuntausta ja Erkki Soininen valmistivat Cagen juhlavuoden kunniaksi happeningin Kiasmaan lokakuussa 2012. Siinä Kuljunkangas teki ääniä ja Soininen luki tekstejä. Kuljuntausta ja kuvataiteilija Soininen, entinen Kuvataideakatemian rehtori, ovat tutustuneet nimenomaan Cage-kiinnostuksen merkeissä.

Paitsi Viitasaaren Musiikin aika 1983 myös Ars 83 lisäsi Fluxus-tietoisuutta. 1986 Sara Hildènin taidemuseossa oli Joseph Beuysin laaja näyttely. Videotaide otti myös ensimmäisiä askeliaan Suomessa, ja jopa videotaiteen isäksi mainittu Nam June Paik, joka löyhästi kuului myös Fluxukseen, herätti kiinnostusta. Kriitkko ja kuraattori, myöhemmin Valokuvataiteen museon johtaja Asko Mäkelä, Erkki Kurenniemi ja Marikki Hakola veivät videotaidetta eteen päin Suomessa.

Fluxus ja nykytanssi

Itse olin paljon innostuneempi amerikkalaisista Fluxus-taitelijoista, tunnustan pitäneeni saksalaista Beuysia vähän ”kuivana”. Mutta Fluxus oli kova sana jo 70-luvulla nimenomaan Saksassa. Näin Paikin suuren retrospektiivin Düsseldorfissa 90-luvun alussa. Teimme heikkoja yrityksiä saada kiertonäyttely Suomeen, mutta se ei onnistunut, Paikia on nähty vain Arseissa.

Soininen ja Kuljuntausta myöntävät, että vaikutus kuvataiteeseen on ollut laajempaa kuin musiikissa, ”olisiko kuvataiteessa ollut enemmän hulluutta”. Samaa mieltä on Erkki Pirtola:
 - Muistan kun Cage pisti meidät workshopissaan keksimään taiteen uusiksi, Jyrki Siukonen ampui ihmisiä hernepyssyllä päähän. Silmien piti tietenkin olla kiinni. Teos perustui `yleisön älähdyksiin ja Cagen nauruun`. Itse tein `kuuluisan` tempauksen joikhaamalla sahtitonkkaan, missä olivat edellisenä yönä juodun sahdin kiljut. Cage piti kumeasta äänestä ja etenkin hajusta: "Like a mushroom!" ja pisti esityksen myös omaan ohjelmistoonsa seurakuntasalin konserttiin, missä sen esitin.

Mutta sekä Kuljuntausta että Pirtola huomauttavat, että myös nykytanssin piirissä oltiin huomattavan kiinnostuneita Fluxuksesta, ja esimerkiksi Ulla Koivisto ja Reijo Kela kävivät Merce Cunninghamin opissa New Yorkissa ja tutustuivat sitä kautta myös Fluxukseen.

Henrik Otto Donner jää mietiskelemään, että vaikka hän ja Juhana Blomstedt saivat mm. Lilla Teaternissa toteuttaa ideoitaan, niin hänen mielestään teatterin kentällä oltiin Fluxus-aatteelle täysin kylmiä. Mutta Yleisradiolla oli hänestä merkittävä rooli, ja radioteatterissa tehtiin kokeiluja sattumanvaraisuuden ja toiston teemoilla. Myöhemmin Yleisradion kokeilustudiossa mm. Herman Rechbergerin aikoina toteutettiin monia projekteja Fluxuksen hengessä.

Donner muistuttaakin, että sellaisetkin omassa ilmaisussaan varsin kaukana Fluxuksesta olevat taitelijat kuin Juhana Blomstedt, olivat kuitenkin varsin innostuneita Fluxuksesta ja tämä osallistui myös happeningeihin.

Hannu Väisänen ja performanssit 70- ja 80-luvuilla

Performansseja tehnyt Record Singers oli tietoinen Fluxuksesta, mutta ryhmä oli vailla ohjelmaa ja heterogeeninen, sanoo kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen.Outi Heiskanen tietenkin tiesi Cagestä, koska oli mukana 60-luvun alun happeningeissä. Pekka Nevalainen taas kuului Erkki Pirtolan kanssa Ö-ryhmään, joka oli performanssiryhmä Fluxuksen hengessä. Myöhemmin siihen kuului myös Roi Vaara.

Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan suoperformanssit ja body art taas olivat mitä fluxus-henkisimpiä. Hannu Väisänen muistuttaa kuitenkin tärkeästä asiasta: - Koko Fluxus (jo nimensä mukaisesti) harjoitti taiteellista toimintaa, joka pyrki irti taiteenlajeja rajaavasta klassisesta partituurista. Ja juuri sen vuoksi on erityisen vaikeaa sanoa kuka , mikä laji tai kansa tai kulttuurikonteksti olisi sen parhaiten omaksunut.
 - Muistelen erityisellä lämmöllä niitä vuosia 80-luvulla, kun KaijaSaariaho ja Olli Lyytikäinen vielä asuivat Pohjoisrannassa ja pitivät "kuvataiteellis-kirjallis-musiikillista salonkia", jonka vakituisina vieraina olivat mm. minä, Record Singers, Magnus Lindberg, Esa-Pekka Salonen, J-O Mallander, Ilkka-Juhani Tapani-Eskola, ja moni moni muu jolle sen aikainen taidemaailma ja sen säätelijät eivät juurikaan suoneet katsettaan, Väisänen muistelee.

Fluxus lyhyesti

 • Sana tulee latinasta ja tarkoittaa virtaamista
• Sanan otti käyttöön liettualaissyntyinen amerikkalainen taiteilija Jurgis Maciunas 1962
• Vapaus, itse tehty estetiikka, anti-taide, perinteisen taidekaupan ja taidemaailman ulkopuolelle asettuminen, luovuus, hauskuus, taiteidenvälisyys, happeningit
• Tunnettuja Fluxukseen liitettyjä taiteilijoita: John Cage, Joseph Beuys, Nam June Paik , Yoko Ono
• Otti aineksia dadaismista ja zen-buddhismista
• Ei ollut ryhmä, jonka jäseniksi pyritään tai jolla on säännöt, pikemminkin verkosto kuin ryhmä
• Fluxus oli asenne, ei liike tai tyyli
• Vaikutti maailmanlaajuisesti 60-luvulta alkaen

Teksti on julkaistu musiikkilehti Rondossa 1/2013. 

 Kuva Jukka Mikkolan. Kuvassa John Cage, minä, Anneli Arho ja pari muuta Viitasaarella 1983. 
 

Journalismia vai kritiikkiä?

Arkkitehti-lehti ja AU järjestivät lokakuun alussa kirjoittajatapaamisen. Siitä puhe mistä puute, näitä keskusteluja arkkitehtuurista kirjoittamisen vähäisyydestä on käyty vuosikymmenten aikana monia, eikä aiheetta. 

Minusta arkkitehtuuri kaipaa ennen kaikkea journalismia. Tekisi mieleni kärjistää, että journalismi olisi jopa tärkeämpää kuin arkkitehtuurin kritiikki, mutta ei se aivan niin ole: sitä paitsi minusta kritiikkikin on journalismia, ja sitäkin koskevat myös journalismin eettiset säännöt (mm. jääviydestä). 

Arkkitehtuurin kehityksen kannalta toki valmiiden rakennusten arviointi, jota on lähinnä ammattilehdissä, on tärkeää. Mutta vähintään yhtä tärkeää olisi, että koko mediassa lisättäisiin myös ymmärrystä maankäytön, kaavoituksen ja rakentamisen ongelmista konkreettisten esimerkkien avulla päivittäin, osana normaalia uutistoimintaa sekä kulttuuria. Tulevaisuus on siinä, mitä ei ole vielä alettu rakentaa, ja näiden näkymien selvittäminen ja arviointi on sitä, millä voisi olla paljon vaikutusta rakennetun ympäristömme muotoutumiseen. Tämä palvelisi suurta yleisöä, demokratiaa ja tietenkin myös arkkitehtuuria.

Suuren yleisön keskuudessa on tietämättömyyttä ja kummallisia ennakkoluuloja aivan perusasioista. Kunnallisvaalikamppailun aikana eräs ehdokas mainosti, että arkkitehtuurikilpailut olisivat hyvä leikkauskohde.

Arkkitehtuurikilpailujen, jopa yleisten kilpailujen kustannukset ovat pikkiriikkinen osa rakennuksen kokonaiskustannuksista. Tätä on laskettu  mm. Espoossa. Jos kunnallisvaaliehdokkaan idea kilpailukustannusten tutkimisesta  toteutettaisiin valtakunnallisesti, selviäisi sekin, miten suuri merkitys nimenomaan yleisillä kilpailuilla on ollut sekä arkkitehtuurin että rakennetun ympäristön kehityksessä, ja ettei yleinen kilpailu ole välttämättä oleellisesti kutsukilpailua kalliimpi.

Kutsukilpailussa turvaudutaan enimmäkseen ennestään hyviksi havaittuihin tekijöihin. Tämä näkyy mm. Helsingissä, jossa tärkeät suunnittelukohteet tuntuvat keskittyvän muutamiin toimistoihin. Espoossa kokeiltiin yleisiä kilpailuja jopa pienempien julkisten rakennusten suunnittelussa, ja saatiin uusia ideoita ja nimiä esille.

80-luvulla jokseenkin jokainen arkkitehtuurikilpailu uutisoitiin ja arvioitiin laajalti mediassa. Nyt kilpailuja on paljon vähemmän, mutta niistä ei puhuta julkisuudessa. Taidepuhe on vähentynyt ja kaventunut mediassa, valtaosa teoksista jää ilman yhtään mainintaa. Tämä ei ole välttämättä johtunut palstamäärien pienentymisestä, vaan siitä, että nykyisessä arvorelativismissa kaikki on kulttuuria (ja designia) ja ennen viihteeksi koetut kaupalliset ilmiöt on mahdutettu samoille sivuille. Ongelma ei ole siinä, missä kulkee viihteen ja taiteen raja, vaan siinä, mikä on kulttuurisesti merkityksellistä ja tärkeää.  Jonkun on pakko arvottaa. Voidaan siis ajatella, että jopa kulttuuriuutisen aiheesta päättäminen on kriittinen, arvottava teko.

Tapasin äskettäin sattumalta vanhan kaverini Erkki Jokiniemen, jonka 20-vuotisen urakka, kuvitettu suomi-englanti-suomi –rakennussanakirja Nikolas Daviesin kanssa julkaistiin keväällä (Rakennustieto, 2012). Tällaisen teoksen  ilmestyminen on minun toimittajakäsitykseni mukaan uutinen, ja sen pitäisi ylittää uutiskynnys ennemmin kuin jonkin Voice-voittajan platinaa tavoitteleva ensilevy (HS- kulttuurin pääuutinen 29.10.). Mutta kirjan ilmestymistä ei mainittu mediassa, mikä on yksinkertaisesti tiedonvälityksen laiminlyömistä.

Arkkitehtuurin tarkemman seuraamisen, uutisoinnin ja arvioinnin puolesta puhuisi myös, että se koskettaa joka ikistä ihmistä ja on siksi tiedonvälityksellisesti paljon tärkeämpi kuin jonkin levyteollisuuden tuotantokoneiston huikein mainosrahoin lanseeraama kehno, mutta suosittu tuote. 

Mediassa on ehkä vähitellen alettu tajuta, ettei internetin kanssa voi kilpailla kuin erikoistiedoilla ja taustoituksella, tämä koskee myös arkkitehtuuria. Tähän tulokseen on tultu jo monissa eurooppalaisissa mediayhtiöissä. Suomessa erikoistoimittajat on jo melkein kautta linjan korvattu yleistoimittajilla. Mutta ehkä arkkitehtuurin erikoistoimittajiakin tulee lehdistöön lähivuosina, ja sitä tarvitsisivat sekä yleisö, arkkitehtuuri että media. 

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutiset 11/2012 lehdessä